Olin jo katseesi unohtanut. Kun sen vihdoin muistin, laitoin sen kuoreen, annoin tuulen tempaista mennessään ja lähdin. Nyt tuulee kovaa, aamulla kiukuttelin, kun maailma ei käynnistynyt. Mitä ihmettä hän tekee täällä, hänenhän piti olla kuollut jo aikoja sitten. Minä varastin linnunpöntön, sellaisen, joka oli jo vanha ja ravistunut, lauloi kylminä talviöinä, yski ja itki yksinäisyyttä. Kunnostin sen ja asetuin siihen vuokralle. Olin sopinut lintujen kanssa, että saisin asua pöntössä tulevan kesän. Silloin savu tuoksuisi kaikkialla ja kaikki sielut olisivat karussa, sillä hautuumaata saneerattiin. Lupasin linnuille kunnostavani taas pöntön, kun lähtisin ja luovuttavani sen niille ehjänä. Palkaksi antaisin olkitaljani, onnenkelloni, pussillisen marjoja ja ylimääräisen matkan tähtiin. Sen olin voittanut kirkon leirillä vuorella, maapallon toisella puolen. Minä olen nyt pöntössäni, on yö ja kuuntelen metsän huutoa. Vesi tippuu jäätyneestä mielestäni, minä odotan ja kuulen kuinka aika humahtaa jossain päin yötä yli taivaankannen. Kurkistan ulos peloissani ja ehdin nähdä liehuvan viitan liepeen. Minä en enää menettäisi mitään, vaikka tulisit kivääreinesi puuni alle. Minulla on tämä tie käytössä, se oli pölyävä ennen kuin sade tuli, se oli mutkainen ennen kuin käärmeet tulivat. Mutta minua ette saa, minä pidän pöntöstä kiinni. Minä tunnen teidän pappinne, mutta heidän kasvonsa ovat kalvenneet. Vie kaipuun liekehtivä liinasi ja heitä se maailman surujen tuuleen. Minun silmäni katsovat savuavaa auerta.