Edessä oli pilvi tulossa kohti, siinä oli roskaa ja se oli tuulenpyörteiden sekoittama. Iso poika alkoi nauraa; hänen takanaan seisoi poikalauma. Koulutunti oli keskeytynyt puhurin takia ja mikään ei tietenkään paremmin olisi pojille voinut sopia. Opettaja istui tyytymättömänä penkillä ja järsi makkaraa, jota hän jostakin syytä koetti häveliäästi piilotella. Minä en voinut kuin antaa puhurin tulla, se koski poskiani kevyesti ja pyöritti hiuksiani ja kun jo kuvittelin selvinneeni näin vähällä, se paiskasi minut nurin ja nousi sitten suoraan taivaalle, ravistelemaan kattopeltejä kuin väkevä jättiläinen. Poikalauma nauroi raikuvasti. Heille oli turha soittaa suutansa ja suututtaa heitä. Heidän vihamiehenään oli kerran ollut talonmies, joka oli lopulta suljettu mielisairaalaan, niin lujille hänen hermonsa olivat poikaviikarien sitkeän kiusan alla joutuneet. Olin häntä käynyt kerran tapaamassa; sairaala oli viehättävä vanha rakennus järven rannalla, jota sanottiin jostakin syystä maailman puhtaimmaksi. Minusta se ei kovin puhtaalta näyttänyt, siinä ajelehti roskia, mutta joku selitti, että roska tuli puista. Ne varistelivat itseään, koska kärsivät liian kosteasta maasta. Talonmies istui liekehtivän illan laskussa verannalla, kun saavuin, ja hörppi sairaanhoitajan avustamana lihalientä. ”Äiti, onko jo kypsää”, hän huusi itku kurkussa.