Onko tämä nyt sitten viimeinen mahdollisuuteni nähdä hänet, mietin hiljaa itsekseni. Olimme tunteneet jo lapsuudesta; muistan hänen kertoneen ensi kertaa tavatessamme, että hän oli nähnyt palavan talonmiehen juoksevan katolla. Se tuntui hauskalta - enhän osannut vielä siinä iässä ajatella tapauksen traagisuutta. Sanoin toivovani, että se olisi ollut meidän talonmies, muttei se ollut. Se oli ollut talonmies siitä korttelista, josta hän oli tänne muuttanut. Myöhemmällä iällä ymmärsin, että toverini vanhemmat olivat eronneet ja hän oli muuttanut meidän taloomme äitinsä kanssa. Hänen äitinsä oli jossakin kalatehtaassa työssä tai niin ainakin luulin, kun heillä haisi niin kummalliselta. En kovin monta kertaa tosin ollut hänen kotonaan käynyt. En tiedä, ehkä hän jotenkin häpeili kotiaan. Meidänkin pieniin tiloihimme verrattuna heidän kotinsa oli pieni, ainoastaan yhden komeron kokoinen asunto oli. Se olikin ollut aiemmin rappukäytävän yhteinen kylmäkomero, jossa asukkaat saivat säilyttää herkästi pilaantuvia ruokiaan, ehkä haju oli peräisin siltä ajalta. Talvella se oli niin kylmä, että he nukkuivat äitinsä kanssa sukset jalassa - niin hän ainakin väitti. Me leikimme siellä joskus taikaleikkejä, kun hänen äitinsä oli töissä. Koska ikkunoita ei ollut, siellä oli aivan pimeää, jos sammutti valot. Me laitoimme puunoksista kyhäämiämme taikaesineitä pöydälle ja yritimme niiden avulla manata esiin henkiä.