Saavun tutkimusasemalle myöhään illalla. Kaikki ovat jo nukkumassa, paitsi talonmies, joka leveästi haukotellen tulee avaamaan oven. Myös hänen sekarotuinen koiransa haukottelee. Talonmies kertoo, että pari viikkoa sitten hän joutui hälyttämään rajamiehet tunturiin. Sieltä oli kuultu avunhuutoja. Etsinnät kestivät koko yön. Aamuvarhaisella löydettiin viimein huutaja, humalainen turisti, joka oli sammunut tunturikedolle. Paikallisten mukaan keto oli maahisten asuinpaikka ja nyt tämä typerä turisti oli loukannut niiden rauhaa. Parin päivän päästä mies vietiin muistinsa tykkänään menettäneenä mielisairaalaan. Asetuttuani taloksi päätän vielä käydä uimassa. Vesi on hyvin kylmää ja niin kirkasta, että näkee syvälle pohjaan saakka. Muistan tarinan järven pohjassa kulkevasta hevosreestä. Täällä sattui kauan sitten traaginen tapaus. Äiti ja lapsi olivat pudonneet jäihin. Isä lähti heitä pelastamaan hevosreellä, mutta vajosikin itse jäihin rekineen päivineen. Äiti ja lapsi saatiin kuin ihmeen kaupalla pelastetuksi, mutta isää, hevosta eikä rekeä ei koskaan saatu ylös. Siitä lähtien isä on kummitellut ja hakee epätoivoisesti rakkaitaan. Järvestä noustuani hipsin äkkiä takaisin huoneeseeni ja katson vielä hetken ikkunasta ulos. Sieltä näkee tunturille. Alarinteessä kasvaa koivikkoa, mutta ylös mentäessä puut vähitellen kutistuvat pensaiksi, kunnes katoavat kokonaan. Ylärinteessä on kiviröykkiö, joka tuo mieleen jylhät, rauhalliset kasvot.