Juuri tällaisia päiviä niiden on täytynyt olla, kun kertomataulu keksittiin. Siinä aivan hiljaa, kyyryssä kivillä jonkin luolan perukalla, kenties ihmetellen katosta roikkuvia tippukiviä ja sitten suusta höyry ulos tullen juosta karjuen päivänvaloon, varoen putoomasta heti kohta alas rotkoon, joka alunperin oli perimätiedon mukaan sijainnut Mars-planeetalla. Rotkoon on joku pudonnutkin, kenties niskansa taittanut, mutta on joku rysäyksestä selvinnytkin ja heti oppinut lintujen kielen. Kun hän viimein on kömpimään päässyt ylös, on hän kovasti laiha ollut, saanut syödäkseen vain kasvien juuria, toukkia ja marjoja, niin heti on iloinen viserrys suusta pursunnut, eikä oikeastaan enää koskaan sen koommin mitään ihmisen puhetta. Linnulla on linnun tieto ja se on arvokasta, paljon arvokkaampaa kuin ihmisen tieto, joka perustuu vain erilaisiin vitseihin ja vieläpä huonoihin. Mitä esimerkiksi tästä tykkkäätte: ”Mikä on sade? Ni? Luurua läpsintää virvatulien takaa”. Ota nyt tuosta selvää, Samanlaista soopaa koko ihmiskunnan ajattelu. Mutta kertomataulun keksijä eipä Marsin rotkoon pudonnutkaan, vaan haki heti sukulaispoikansa ja pakotti oppimaan saman. Linnunkieltä puhuva katseli pää kallellaan, kun kertomataulua opetettiin, rupesi kaakattamaan kimeästi ja ensimmäistä kertaa otti haparoivua askelia lentoon, kohti ilmojen kuningattaren teitä, jossa saisi liukua iankaikkisesti, pujahtaa vaikka taivaan kapeimmasta portista sisään ja heti kohta ulos.