Kuljimme vuorten välisessä ruohoisessa solassa ja vilvoittelimme välillä itseämme hyisessä virrassa. Kaikkialta kuului yhä enemmän salaperäisiä kuiskauksia ja toisinaan vuorenseinät jylisivät niin, että tuntui, kuin joku olisi selvitellyt kurkkuaan tarkoituksenaan alkaa pian laulaa täyttä päätä. Vaikka kuljimme nopeasti välttääksemme pahimman auringonporotuksen, niin silti meidät saavutti helposti rusoposkinen nuoripari, joka tervehti meitä kohteliaasti ja jatkoi saman tien ohitsemme, täyteläiset reidet ja pakarat rytmikkäästi keinuen. Heillä oli kantamuksia varmaankin kymmeniä kiloja; miehen olkapäällä keikkui lisäksi jokin laite, joka muistutti lähinnä kottikärryjä. Kerran näin hänen pysähtyneen laitteensa kanssa mittamaan korkealla taivaanlaella kiitävän kirkkaan esineen nopeutta. Hän puhui vuolaasti koko ajan, niin että sylki suusta lensi, nainen teki muistiinpanoja suu mutrussa. Sitten he taas kiitivät ohitsemme, yhä eteenpäin. Emme nähneet pariskuntaa uudestaan kuin vasta leiriytyessämme. He olivat tulleet omaan leiripaikkaansa varmaan jo aikoja sitten ja olivat kuulemma ehtineet käydä hiihtämässäkin, vaikken nähnyt lunta missään. Heidän telttansa edessä padassa kiehui kasviksia ja maasta kaivettuja mustia mukuloita, jotka paukahtelivat kuumassa vedessä. Syötyään he menivät telttaansa, josta kohta alkoi kuulua naurua, vienoja kiljahduksia ja kujerrusta. Meidän leiripaikkamme oli syvän vajoaman reunalla. Alhaalla se kapeni mustaksi kuiluksi eikä pohjaa näkynyt.  Kun vajoamaan kurkkasi, se näytti hitaasti pyörivän. Katsoin kiikareilla vuoren rinteeseen. Suuri jäävirta oli syöksymässä kohti laaksoa, mutta kestäisi satoja vuosia, ennen kuin se saavuttaisi meidät.