Palasin tyhjin toimin, jälleen kerran. Katolla oli liukasta ja sitä paitsi tuulista, kaksi kertaa olin lentänyt selälleni ja kolauttanut pääni kipeästi. Olin jäänyt makaamaan ja tuijotellut yöpimeälle taivaalle. Silmissä leiskuvien värikuvioiden lisäksi näin taivaan tähtiäkin; kaupungin valot eivät häirinneet täällä. Ilma oli nopeasti viilenemässä, koko päivän oli satanut, mutta oli ollut lämmin kuin tropiikissa. Tätini oli ollut käymässä vilkkuvan punaisessa jakussaan, kaivellut tikulla hampaitaan kahvipöydässä, naureskellut omille vitseilleen ja kaikkien kauhuksi noussut lautasia potkiskellen pöydälle, tehnyt siinä ennen alas hyppäämistään muutamia avuttomia lentoonlähtöyrityksiä. Ukki kertoi nähneensä tädin lentävän kaupungin yllä, mutten minä voinut sitä uskoa, ukilta oli mennyt muisti muutenkin. Hän oli ollut malmikaivoksilla töissä, siitä ei oikein saanut puhua, kun se liittyi johonkin hänen nuoruutensa hairahdukseen, jonka takia hän oli istunut vankilassa. Hän oli nykyisin paksu, turpea mies, kukaan ei olisi osannut arvata hänen ikäänsä, parrasta sen jotenkin näki, siinä hehkuivat kaikki syksyn värit. Oli ollut joskus puhetta, että hänen partansa pitäisi laittaa johonkin näytteille. Tietenkään kukaan ei kehdannut sanoa ”sitten kuolemasi jälkeen”, olisihan se ollut sopimatonta, eikä hänen pikainen kuolemansa edes kenenkään mieleen tullut paitsi minun, joka olin aina näkemässä korppeja kaikilla seinillä. Minulla oli lapsena ollut hoidossa korppi, se ei oikeastaan ollut musta vaan sininen ja sillä oli ystävällinen katse.