Kun vanhempani olivat lomamatkalla ulkomailla, minä vietin havunneulantuoksuisia kesäpäiviä maalla mummon kanssa. Joka ikisenä aamuna mummo nosti kiukkuisesti mutisten mansikkamaan variksenpelättimen pystyyn ja joka ikinen yö myrsky kaatoi sen. Elettiin taivaskorkean keskikesän paahteisia päiviä ja jylisevä ukkosmyrsky seurasi toistaan. Variksenpelättimenä oli heinäseiväs, jonka ylle oli puettu jo manan maille menneen sukulaismiehen takki ja housut. Ne haisivat vieläkin piipputupakalta. Hän tapasi minut ollessani aivan utusininen vauva, mutta hänen korppimainen hahmonsa on jäänyt mieleeni. Hän oli jostakin syystä kovan naistenmiehen maineessa. Kovasti viinaanmenevä hän ainakin oli. Siitä huolimatta hänet tunnettiin ahkerana ja kiivaana työmiehenä, jolla tosin oli monia romanttisia haaveita. Mummo sanoi, että hänellä oli piironginlaatikossa piilossa vihko, johon hän kirjoitti runoja. Jonkun ammattiyhdistysmiehen haudalla hän oli kerran lausunutkin runon. Siitä on säilynyt lehtikuva. Hautakummulla seisoo pitkänhujoppi synkännäköinen mies, joka lukee jotakin pienestä vihkosta ja haroo tukkaansa. Mummo sanoi hänen aina salaa halunneen tulla kirjailijaksi. Mummon mielestä runot eivät olleet kummoisiakaan, jotakin käsittämätöntä metsänkaipuusta ja lintujen rummutuksesta niissä oli. Säkeitä ei runoissa yleensä ollut kuin pari kolme. Hän oli osallistunut kirjoituskilpailuihinkin, mutta vailla menestystä. Joka kerran hän odotti kiihkeästi kilpailun tulosta ja kun mitään vastausta ei tullut, hän ratkesi ryyppäämään. Hänen kuulut naisjuttunsa olivat noilta ryyppykausilta. Sanottiin, että hänellä olisi vähän aikaa ollut morsmaikkuna oikea runoilija ja noita, muuan hylätyllä rautatieasemalla asunut neiti. Tämä neiti tuli hänen hautajaisiinsakin, vaikka he olivat tuolloin olleet erossa jo vuosia. Neidistä on säilynyt valokuva. Hän seisoo hautakappelin ovensuulla, kirkas auringonvalo kultaa hänet kauttaaltaan.