Ihmettelen kaupungin vilskettä ja pauhua tipparellun takapenkiltä, mummi istuu kuljettajan vieressä. Takana on laatikko, joka potkii, vikisee ja vinkuu. Olemme matkalla maalle, siellä koiranpentuja on helpompi kesällä hoitaa. Ajamme Runeberginkatua ja ohitamme Töölön torin. Kerrostalon pihalla papiljottipäinen muija nilkuttaa rööki hampaissa rappua kohti, kädessään hän roikottaa karvaisia suikaleita, joista tipahtelee punaisia pisaroita. Pari lasta makaa pää veressä kadulla, heidän luokseen kiiruhtaa ohikulkijoita ja hysteerisinä kiljuvia äitejä. "Ilmeisesti muija sai tarpeekseen lasten kirkumisesta ja skalpeerasi ne", kuljettaja sanoo mummille. He nauravat. Auto solahtaa kaupungin ruuhkasta ulosmenotielle ja kiihdyttää vauhtia. Ikkuna on auki ja tuuli viilentää mukavasti. Viimeinenkin pentu nukahtaa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kävelen Töölön torilla ja kohtaan siellä vanhan naisen, joka tulee juttelemaan kanssani. Hän sanoo muistavansa minut. Olen hämmästynyt. Hän kertoo, että ohittaessamme silloin kerran autolla Töölön toria hän katsoi samaan aikaan ikkunastaan ja näki kasvoni. Kyselen, miten hän pärjäilee. Hän kertoo saavansa lisätuloa myymällä kirpputoreilla kadulta löytämäänsä tavaraa. Viimeksi herui paria euroa lasisesta maapallosta, jonka sisällä välähteli, kun sitä ravisti. Pallo oli täytetty jollakin nesteellä. Hän sanoi katuvansa sen myymistä, sillä sen avulla pystyi ennustamaan ja sillä olisi voinut tienata enemmän. Hän ei suostu kertomaan, miten sillä ennustettiin. Kun ihmettelen, miten hän saattoi muistaa kasvoni, hän sanoi aina yhdistävänsä kasvot johonkin esineeseen tai eläimeen. Minun kasvoni hän muisti lemmikkikilpikonnastaan. Se kuoli jo kauan sitten. Oli hänellä ollut mieskin. Miehestä oli muistona vain verkkopaidat, joista nainen oli tehnyt verhot. Mies, Onni, kertoi aina samaa tarinaa nuoruudestaan kaikille, myös vaimolleen, eikä hän juuri muuta puhunutkaan. Hän oli ollut poikamiesporukassa juhlimassa kaverin luona. Siellä oli piano ja joku meni sitä pimputtelemaan. Sitten joku toinen tuli ja sanoi osaavansa hänkin vähän soittaa. Ja hän soittikin niin helvetin hyvin, bluesia, jatsia, mitä vain. Onni muisti aina mainita, kuinka noloksi ensimmäinen soittaja meni ja sanoi, että se oli sille perusteellinen arvovaltatappio. Aika pian se sitten kuolikin, joku epäili itsemurhaa. Sen ruumis löytyi päättömänä kalliolta, lokki söi se kaulaa. Nainen kertoo, että Töölössä menee muuten hyvin, mutta sitä hallitsee diktaattori, joka asuu hänen talonsa ylimmässä kerroksessa. Sillä on huone täynnä kukkia. Sen kuvia on jokaisessa kadunkulmassa ja sitä pelätään, kun se köpöttelee keppinsä kanssa kadulla. Se on kaikkien taloyhtiöiden puheenjohtaja ja omistaa baarit ja jäätelökioskit. Se aikoo ostaa Linnanmäen. Jengitkin sitä pelkää, ja lakritsinmyyjät. Se puristelee naisten tissejä kadulla ja sen hengitys haisee. Sille pitää viedä kukkia vaikka joka päivä, jos se niin tahtoo. Viejä on aina joku pikkupoika, jonka se valitsee.