Lapsuuteni köyhässä kylässä, jossa kirkonkellon naru oli katkennut monta kertaa, asui muuan Niina-niminen nainen, joka kulki aina kumarassa, melkein kaksinkerroin taipuneena. Kirkonkello oli pudonnut tornista alas niin monta kertaa, että siihen oli syntynyt säröjä. Tavalliset seurakuntalaiset eivät huomanneet kellon moikaamisessa mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta kellotekniikkaa tuntevat pitelivät korviaan kirkonmenojen alla. Kasvoissa Niinalla oli käynyt jokin halvaus, niin että suu oli jäänyt puoliksi auki. Kerran näin sieltä lentävän ulos harmaita perhosia. Hän väitti, että kasvohalvaus johtui pelästymisestä, kun hän näki kahden suuren rusakon nyrkkeilevän taivaalla. Aina välillä ne kumartuivat katsomaan häntä ja nauroivat ja syljeskelivät. Lopulta ne hyppäsivät alas ja pomppivat hänen päällään ja lauloivat ”hei-mamboo”. Hän teki mökissään simaa, jota tarjosi joskus meille lapsille juotavaksi. Äiti varoitti juomasta sitä, koska Niina-täti teki siitä niin vahvaa, että se meni päähän. Äiti sanoi sitä ”atomisimaksi”. Kerran Niina istui kuistillaan ja houkutteli meidät luokseen. Toverini maistoi simaa. Hän tuli humalaan ja minun oli raahattava hänet metsämajaani, ettei hän olisi joutunut siinä kunnossa äitinsä silmien alle. Hän sammui, kieriskeli majan pohjalla ja huuteli unissaan ”öljyä öljyä”. Hän teki käsillään huitovia liikkeitä kuin olisi uinut. Aikuisena olen tavannut hänet muutamia kertoja. Kuulin hiljattain hänen vaimoltaan, että hänelle oli käynyt huonosti. Hän menetti työpaikkansa kaupunginvirastossa ja joutui harhojen valtaan. Hän istui päivät pitkät kotona verhojen takana eikä suostunut tapamaan ketään. Hän sanoi vaimolleen olevansa varma, ettei hänellä mitään oppisivistystä tai työansioita ollut ja että se kaikki oli valhetta. Hän alkoi pelätä, että häneltä vietäisiin ylioppilaslakki, jota hän säilytti komerossa silkkiverhoillussa pahvirasiassa. Hän väitti, ettei ansainnut ylioppilaan arvoa jonkin kokeissa tapahtuneen muotoseikkavirheen takia. Senpä vuoksi kaikki hänen myöhemmätkin opintonsa siis olivat pohjaa vailla. Hän sanoi nähneensä yöllä mustiin pukeutuneita ratsumiehiä pihalla, jotka kiersivät taloa, katsoivat palavin silmin ikkunoista sisään ja sanoivat tulleensa hakemaan lakin. Hän oli juossut ulos ja huutanut ”viekää sitten” ja heittänyt lakin kädestään. Se tempautui ilmaan ja lensi tuulen mukana taivaalle. Vaimo sanoi, ettei pihalla ollut kuin variksia.