Kulkuni esti rotta, joka oli asettunut poikittain polulle ja lauloi mahtavin bassoäänin. Se liikuttui omasta laulustaan ja kuunteli sen soinnukkuutta hartaana; se työnsi päänsä polulla lojuneeseen kuppiin. Minä en sen hoilotuksesta piitannut, mutta pelkäsin rottaa, sillä se oli kissan kokoinen, sen turkki oli takkuinen ja sillä oli häijy katse. Sillä oli pitkät viikset, jotka roikkuivat maassa saakka. Minä käänsin sille selkäni ja siinä samassa tunsin, kuinka aloin leijailla ja nousin keveästi kuin ilmapallo yhä korkeammalle. Kohta huomasin, että näin merelle saakka. Paikka, jossa asuin, sijaitsi tuolla utuisella niemellä, josta meren saattoi nähdä kahdessa eri valaistuksessa, aamu- ja ilta-auringossa. Kerrottiin, että kauan sitten, ennen ajan alkamista, jättiläinen oli istunut rannassa eikä pystynyt ratkaisemaan, kumpaan ilmansuuntaan katsoa, kun kumpikin näky oli niin lumoava. Sen pää oli revennyt ja kovasti mylvien se oli rynnännyt metsään puita laajalta alalta kaataen ennen kuin romahti maahan. Niin oli luoto tarinan mukaan syntynyt. Aloin miettiä, millä pääsisin alas; se saattoi olla vaikeaa, sillä lantiossani tuntui kummallinen noste, ikään kuin joku olisi työntänyt minua ylöspäin. Tuuli alkoi puhaltaa ja leijailin sen myötä holtittomasti pyörien yhä kauemmas, seuduille, joilla en ollut koskaan käynyt.