Keskustelin päivänä muutamana erään munkin kanssa, joka on Euroopan avaruuskeskuksessa valvomassa suuren peilin hiontatöitä. Kun se valmistuu, se on oleva niin valtava, että se on koottava avaruudessa useasta osasta, joista kunkin valmistuminen vie vuosia. Ei ole kerrottu, mikä on peilin tarkoitus ja harvoja se kiinnostaakaan. Useimmin kuultu väite on, että se tulisi olemaan lähiavaruuteen asennettava Maan peili. Mitä hyötyä siitä olisi, sitä ei tiedetä. Joku on arvellut, että rastaiden laulu kuuluisi silloin paremmin öiseen aikaan vanhoista uhrilehdoista. Jonkun toisen mielestä peilin avulla etsittäisiin valtameriin uponneita laivahylkyjä ja niiden kätköissä piileviä aarteita. Munkki taas on varma, että hanke liittyy tavalla tai toisella erääseen vanhaan taruun, jonka todenperäisyys halutaan selvittää. Tarun mukaan muuan olento olisi kerran katsellut puun oksalta alas joelle, joka kimalsi auringossa, ja pureskellut yöllä löytämäänsä mustaa juuren palasta. Se maistui makealta, mutta siinä oli samalla pistävä sivumaku, joka teki mielen levottomaksi ja sai muistamaan jotakin ennen syntymää tapahtunutta. Olennon mielikuvissa väikkyi taivaankansi ja sitä pitkin hitaasti liikkuva parvi, joka läheni maankamaraa, kuin laskeutumispaikkaa etsien. Se ravisti päätään ja katseli joen yli niitylle, jonka kukkaloisto sai mielen rauhoittumaan, tuntemaan itsensä osaksi jotakin jatkuvasti kasvavaa, salaperäisesti kuiskivaa. Turvaa se kaipasikin, olihan se loppujen lopuksi vain pieni apina.