Tällaisina sumuisina aamuina, kun en enää saa nukutuksi, teen lakanasta tikkaat ja laskeudun parvekkeen kautta alakerran huoneistoon, jossa ei ole aikoihin asuttu. Edellinen asukas, jota en koskaan tavannut, on jättänyt - tai unohtanut - olohuoneen lattialle laatikon. Siinä on vanhoja lehtiä, kartta, avainnippu ja taulu. Taulu kuvaa kukka-asetelmaa. Kukkamaljakon vieressä pöydällä on kala. Sen tarkoitus mietityttää aluksi, mutta mitä pitempään kokonaisuutta katselee, sen rauhoittavammalta se näyttää. Kuollut kala tuo maalaukseen sen tarvitsemaa tyyneyttä, sillä pelkät kukat olisivat liian värikkäitä ja levottomasti puhisevia. Vilkaisen ulos. Sumu lepää edelleen maisemassa, sen keskellä leijailee ihmisiä matkalla töihin. Miehet näyttävät hullunkurisilta yrittäessään salkku kädessä säilyttää tärkeän ilmeen, vaikka jalat potkiskelevat villisti ilmassa. Hyppään parvekkeelta kaiteen yli sumuun. Se kannattelee hyvin, lisäksi juuri tällä kohden on jokin paikallinen lämmin virtaus, joka nostaa minua yhä ylemmäs. Sumu jää alleni, olen taas kirkkaassa ilmanalassa. Ajelehdin tuulenvireen mukana verkkaan merta kohti. Sumu ulottuu merenrantaan saakka. Kun pääsen meren päälle, alan äkkiä vajota. Tähän en ollut varautunut. Loiskahdan veteen. Se on lämpimämpää kuin luulin. Lähden ensin kiireesti uimaan rantaan päin, mutta sumu luo niin apean tunnelman, että käännyn ja alan uida ulapalle, päämäärää sen kummemmin miettimättä. Minun ei oikeastaan tarvitse edes uida, sillä merivirta kuljettaa minua. Ajelehdin yhä kauemmas ja ranta katoaa näkyvistä. Virtaus muuttaa nyt suuntaansa. Se alkaa painua alas syvänteisiin ja vetää minua vääjäämättömästi mukaansa. Vain hetken pyristelen vastaan.