”Me ollaan vaan tavallisia työläisiä”, sanoi äiti totisena. Ovella seisova, tietosanakirjoja kauppaava mies nyökkäsi hämillisesti. Oliko tuo jokin perustelu olla ostamatta, mietin. Äiti alkoi vajota vaatimattomuuttaan kynnyksen alle, kuin märkään sementtiin uppoavat kottikärryt. Viimeiseksi näkyivät anteeksi pyytelevät kädet. Toisen käden pikkurilli oli vääntynyt kummalliseen asentoon. Se oli mennyt lapsena sirkkeliin. Äiti oli pannut sirkkeliin halon ja veli tönäisi häntä. Käsi osui pyörivään terään, joka leikkasi jänteen poikki. Sormi roikkui melkein irrallaan. Isä Vihtori kuuli itkun ja huudon ja haki tallista suurimman hevosensa, jonka selkään piti kiivetä tikkailla. Se oli kuin musta kirahvi. Kylän pappi oli kertonut kaikille, että hevonen oli Saatanalta ostettu ja että hintana oli ollut Vihtorin vaimo. Saatana oli hivellyt alastoman vaimon kroppaa ja reisiä kuin kiväärinvartta ja nuuhkinut mylvien hänen jalkoväliään. Sitten hänen selkäänsä olivat kasvaneet suuret karvaiset siivet, joilla hän lensi vaimo mukanaan tiehensä.
Vihtori hoputti äiti sylissään hevosen juoksuun ja nopeasti se katosi taivaanrantaan. Kirkonkylän lääkäri oli juoppo ja oli nytkin juovuksissa, kun hevonen seisahtui lääkärin talon eteen, hirnahteli raivokkaasti ja kuopi maata, niin että sora ja multa lensivät korkealle. Lääkäri yritti ommella sormea kiinni paksulla parsinneulalla, jonka varteen hän oli kellosepällä kirjoituttanut sanat ”Ei mua Herra hylkää vaikka vihaakin”.  Sormi saatiin paikalleen, mutta se oli nurinpäin. Lääkäri tarjoutui sammaltaen irrottamaan verta tulvehtivan sormen ja säilömään sen spriihin siihen asti kun hän selviäisi, mutta muisti sitten juoneensa kaiken spriin. Sormi jäi niin kuin se oli.
Kirjakauppiaan lähdettyä äiti kohosi ylös lattiasta kuin metsäsieni. Hän patisteli minua auttamaan pöydän kattamisessa. Mutta isää ei kuulunut, hän oli jäänyt työkaverien kanssa juhlimaan. Äiti puhui illan aikana pitkän puhelun ystävättärensä kanssa, hän kertoi avioliitostaan ja kaikesta. ”No, sitä mä aloin venttaamaan tota ja piti mennä naimisiin”, hän valaisi avioliiton alkuaikojaan. ”Tota” tarkoitti ilmeisesti minua. Muistin, että isä oli kerran kännissä muotoillut saman asian minulle sanomalla ”sitten sinä valitettavasti synnyit”. Isä tuli kotiin vasta aamuyöllä. Äiti ei herännyt ovikellon kilistelyyn, joten menin avaamaan. Pimeässä porraskäytävässä ei näkynyt muuta kuin isän hehkuvat silmämunat. Sytyin eteiseen valot. Silmien mustuaisia ei näkynyt, ne olivat kiertyneet jonnekin päälaelle. Isän housut olivat valahtaneet puoliksi alas, vyö oli poissa, samoin toinen kenkä ja päällystakki. Hän rojahti eteiseen pitkin pituuttaan ja alkoi tuuttaavan raskaan kuorsauksen. Hän kuorsasi koko yön niin lujaa, että näin unta moottoriveneestä, joka ajoi merellä täysillä kalliosaarta päin ja leimahti tuleen. Katselin tapahtumaa valaan suusta. Valas oli tullut meren pintaan ja avannut kitansa. Tulesta ja savusta kuoriutui sininen lintu, joka kohosi vaappuvin siivin taivaalle ja kimahteli kiljakasti ”elias!” -huutoja. En ymmärtänyt, mitä se tarkoitti ja aloin itkeä. Siihen heräsin. Aamulla isän vieraspaikasta soiteltiin ja kysyttiin kuulumisia. Selvisi, että isä oli yrjönnyt vessan lattian oksennusta täyteen, se kupli ja poreili siellä yhä ja siihen syntyi itsestään loimottavia tulia. Tiesin vierailupaikan isäntäperheestä sen verran, että isä oli hyvin ankara pojalleen ja pakotti hänet soittamaan pianoa. Kerran, kun pianoharjoitus ei mennyt isän mielestä hyvin, hän hermostui ja katkaisi parilla ranneliikkeellä pojan kaikki sormet. Poika oli synkkämielinen ja monet arvelivat että hän pian tekisi itsemurhan. Hänen tätinsä oli jo varannut hautajaisiin sopivan leninginkin valmiiksi. Se oli taivaansininen kauhtana, jossa roikkui suuria hopeanvärisiä solkia.