Tein viime kesänä retken pohjoiseen, jossa säilytetään erästä huomattavaa jokea. Tämä joki on ollut kuuluisa vuolaasta virrannostaan; sen hurjista ryöpsähdyksistä ja lähes yliluonnollisesta kyvystä särkeä siltoja on olemassa lukuisia kertomuksia. Kävin tutustumassa uomaan, jossa joki oli aikoinaan kulkenut. Kerrotaan virran olleen niin pyörteinen ja eläväinen, että se näytti luikertavalta kiinalaiselta serpentiinikäärmeeltä. Uomassa, kallion varjossa, kasvoi värikkäitä, hiljaisia kukkia, ne haukottelivat silloin tällöin. Kun menin pitkälleni maahan niiden eteen, ne sävähtivät ja alkoivat hermostuneesti päästellä tikittävää ääntä. Kun kosketin erästä niistä, ne kaikki sulkivat kiireesti terälehtensä. Jokea säilytettiin maakuntamuseossa kahdessa pullossa. Vain toinen niistä oli näytteillä, toisen olinpaikan tiesi vahtimestari, muttei kertonut. Hän oli utelias mies. Jos vierailija pysähtyi tarkastelemaan jotakin museoesinettä, perässä kulkeva vahtimestari kysyi heti: ”Mitäs pidät?”. Jos hänen kanssaan antautui keskusteluun, sai havaita, että hänellä oli laaja, joskaan ei kovin syvällinen käsitys eri elämänilmiöistä. Hän osasi tehdä tempun, joka herätti kaikissa ihmetystä. Hän kykeni painautumaan seinää vasten niin litteäksi, että näytti katoavan sen sisään. Hän pystyi toistamaan tempun millä seinällä hyvänsä. Kysyin häneltä, mitä joelle oli tapahtunut. Hän vastasi, ettei sitä kukaan kunnollisesti muistanut, mutta että muuan shamaani oli sanonut ajaneensa sen kahteen pulloon huutaen ja kepillä uhaten.