Edessämme olevaa jäännettä lukuun ottamatta paikka näytti rauhalliselta. Kukaan meistä ei osannut sanoa, mikä se oli. Jostakin sen oli täytynyt tulla, mutta koska paikka oli syvällä luolassa, jota ympäröivät ohuen kalkkikuoren alla poreilevat kuumat lähteet, oli vaikea keksiä, mistä se olisi voinut olla peräisin. Joku poksautti äkisti virvoitusjuomapullon auki. Ääni säikäytti kaikki, mutta kun sen alkuperä paljastui, jännitys purkautui vapautuneeseen nauruun. Pullon aukaissut ehdotti jäänteen syntymiselle samanlaista mekanismia. Kaksi rintamaa on kohdannut toisensa, on ehkä tapahtunut räjähdys ja sen tulos on ollut jäänne. Se tuntui luontevalta nyt, kun joku sen keksi. Meillä ei ollut voimavaroja tutkia jäännettä tarkemmin; se olisi ollut joukkomme pienuuden takia turhan riskialtista. Kun sitä tarkkaili, syntyi absurdi tunne, kuin se olisi voinut alkaa liikkua ja osoittaa elonmerkkejä hetkellä millä hyvänsä. Lähdimme eteenpäin piirrettyämme ensin tarkasti jäänteen eri kulmista, arvioituamme sen mittoja ja tallennettuamme sen löytöpaikkaan liittyviä fysikaalisia arvoja. Minua alkoi jo tukehduttaa, halusin ulos heti, mutten voinut paljastaa hätäännystäni muille. Kiirehdin askeleitani, mutta niin, ettei niitä voitu tulkita karkuun juoksemiseksi. Ulkoa pilkotti valoa jo, se suodattui lukuisten hiekkakerrosten läpi. En ollut ulkona ensimmäisenä, joku oli keksinyt nopeamman reitin ja odotteli meitä muita naureskellen, käsivarret ristissä rinnalla. Ne, jotka eivät häntä tunteneet, huudahtelivat hämmentyneinä; huudahdukset kuulostivat suuren sorkkaeläimen ynseältä korahtelulta. Leirille oli matkaa, joten oli syytä lähteä heti, että ehtisimme perille ennen pimeän tuloa. Ensimmäiset tähdet ilmaantuisivat pian taivaalle eivätkä kaikki meistä voineet kestää niiden korventavaa valoa.