Tämä lämpimien vellien valmistamiseen loputtoman kyllästynyt nainen, jonka velipuoli piti oravista, tuli tapamaan minua tänään. Hän väitti tuntevansa minut eikä se mahdotonta toki ollutkaan, olinhan asunut tässä kaupungissa niin kauan kuin se oli ollut olemassa. Selvisi, että nainen oli ollut samalla luokalla koulussa; siihen aikaan tämä kaupunki oli vain resuinen kauppala, jonka tulevaisuuteen kukaan ei uskonut. Juttelimme niitä näitä ja tarjosin hänelle lasipuutarhassani kanervankukista tekemääni mehua. Hän alkoi viimein kertoa hiljaisella äänellä, lause lauseelta yhä kalpeammaksi käyden, aviomiehestään, joka oli lopettanut työnsä kaupunginvirastossa ja ryhtynyt akrobaatiksi. En tiennyt mitä sanoa; yritin kehua miestä ja sanoin viipyilemättä, että ehkä oli tullut hänen aikansa etsiä uusia polkuja elämäänsä. Nainen irvisti kuin kalansintti ja sanoi, ettei hänellä ollutkaan mitään sitä vastaan, että mies haki uutta työtä itselleen, kunhan se vain olisi tuonut rahaa perheeseen. Mies osallistui omien sanojensa mukaan suuriin sirkuskiertueisiin, muttei koskaan kotiin palatessaan tuonut palkkapussia mukanaan. Hänen vaatteensa olivat kuluneet resuisiksi ja kengistä oli jäljellä vain palat läskipohjaa, joten saattoi uskoa hänen sirkuksen matkassa olleen, mutta missä ihmeessä oli palkkapussi? Mies sanoi, ettei hän  kehdannut pyytää palkakseen mitään, koska oli anelemalla anellut saada liittyä tähän ammattitaidostaan ylpeään esiintyjäseurueeseen.