Oikeastaan on niin, että minulla on enää hyvin vähän mitään kirjoitettavaa. Oivalsin nimittäin hiljan, että olen jossain vaiheessa pudonnut huomaamattani hyvin merkilliseen, syvään kuoppaan. Nyt, kun olen tapahtuman käsittänyt, tajuan myös, ettei tässä kuopassa ole mitään erityistä katselemista. Sen seinät ovat mustat ja sileät kuin lankarullan puola ja vaikka pysynkin luullakseni paikallani, ei allani ole kiinteää lattiaa, vaan musta tyhjyys. Koska yläpuolellakaan ei näy mitään, en voi tietenkään olla varma termeistä ”alapuoli” tai ”yläpuoli”; käytän niitä sen mukaan, missä oletan pääni ja jalkojeni kulloinkin sijaitsevan. Minulla ei ole käsitystä siitä, koska kuoppaan putoamiseni on tapahtunut, mutta oletan sen tapahtuneen syntymäni jälkeen, sillä minulla on monia mielikuvia, joskin hyvin epämääräisiä, eletystä elämästä. Minä esimerkiksi tiedän, mitä tarkoittavat vaikkapa sanat ”kylmä”, ”lumi”, ”aurinko” ja ”puu”. Onpa minulla sellainenkin muistikuva, että minulla olisi ollut vaimo ja että olisin asunut korkeassa talossa, jonka katolla rämisi alituiseen ilmastointilaite. En kuitenkaan pysty palauttamaan mieleeni vaimoni kasvonpiirteitä tai kotini pohjapiirustusta. Ilmastointilaitteesta valitettiin huoltomiehelle, mutta hän asui niin kaukana, ettei olisi ennen kuolemaansa ehtinyt perille. Kävin kerran katolla katsomassa laitetta. Se oli niin suuri peltihökötys, ettei siitä saanut oikeastaan mitään käsitystä. Ovea siinä ei ollut. Painoin korvani seinää vasten. Räminän aiheutti jokin esine, joka leijui laitteen sisällä ilmavirrassa ja kolahteli päin seiniä. Katsoin ylös. Seinä näytti jatkuvan taivaaseen saakka. Se ei kuitenkaan voinut olla mahdollista, sillä muutenhan talo olisi painunut kasaan.