Olimme juuri alkaneet kerätä vaateriepujamme metsän pohjalta, kun jostakin kuului kirkaisu. Se muistutti esihistoriallisen luulinnun mylväisyä, tai siis sellaista, millaisen kuvitteli luulinnun mylväisyn voineen olla. Yhtä hyvin metsän kätkössä saattoi kuitenkin olla joku hätää kärsivä heimolainen tai vihollinen. Monet valahtivat kalpeaksi ja ehdottivat partaansa sukivalle päällikölle perääntymistä. Hän puhalsikin torveensa, josta kuului matala tuututus; heti alkoivat pensaat ja puiden oksat taipuilla ja kaikkialta vyöryi esiin piilojen kansaa. Nämä ihmiset olivat eläneet niin kauan vainoja paossa, että olivat menettäneet jotakin ihmisyydestään, he muistuttivat arkoja sikoja. Jotkut olivat kuitenkin oppineet arvokkaita avuja, osan väitettiin jopa kykenevän lentämään, vaikken tällaista ihmettä kertaakaan ollut nähnyt.  No, nyt ei ollut aikaa miettiä piilolaisten salaperäisiä kykyjä; päällikkö oli tehnyt ratkaisunsa. Hän lähti kumaraisena edellä ja sytytti perunasäkin päänsä yläpuolella palamaan; kytevän säkin kitkerä haju estäisi eksymästä ja pitäisi pitkän ja mutkittelevan kulkueemme oikeassa kurssissa.