Tätini, joka oli reima työhevonen, kertoi minulle kosolti satuja ollessani kyynärän mittainen. Kerran, kun hän oli pontevasti hirnuen saanut viedyksi loppuun karmean tarinan jättiläisen omenatarhasta, josta kaksi lasta pakenee luottavaisella härällä, ja olin juuri nukahtamassa, säpsähdinkin äkkiä hereille ja kysyin, minkä neuvon hän antaisi minulle evääksi elämän tielle. Hän sanoi: ”Jos päälläsi seistessäsi taskustasi putoaa jotakin, kuulas helmi, linkkuveitsi tai kirja etelänmerten viimeisistä valaista, on sinun tullut aika laulaa. Pullista poskesi autonrenkaan kokoisiksi ja lähde verkkaan kierimään, mutta älä lakkaa laulamasta, lauluista pienintäkään”.