Olen välillä tehnyt kroonisen rahapulan paikkeeksi myyntityötä. Hain kellarista vanhan matkalaukun, jonka toinen lukko oli rikki ja aloin kerätä siihen erilaisia tavaroita ovelta-ovelle -myyntitoimintaa varten. Salkun kanteen raapustin liidulla firmani nimen: Aromatin unet Oy.

Löysin vintistä monenmoisia houkutteita heräteostoihin. Vakiotavaran lisäksi, johon kuuluivat strutsin sulat, irtokaulukset, peruukit, kynäkotelot ja sikarinrouhimet, kokosin laukkuuni villakoiran trimmaussarjan, kiikarit, Ylipainoisen filatelistin oppaan, sylkykupin, Rebekka kaivolla -pienoispatsaan ja kotiseutumuseosta varastamani harjan, jota eräs melko tuntematon näyttelijä kuulema oli käyttänyt. Näiden lisäksi oli vielä muuta sekalaista roinaa. Varustukseeni kuului myös olalla kannettava pukulaukku vaatteidenvaihtoa varten sekä eväsreppu.

Sitten vain kaupustelemaan. Ovikellojen soittelu ja myyminen on hyvin rasittavaa eikä lainkaan eroottista, vaikka toisinaan muuta luullaan, jos uskoo urbaanitarinoita myyntimiehen lemmenvierailuista kotirouvien luona. Sopivaan työvireeseen pääsy vie aikansa; paras on aloittaa myymällä sellaisille oville, joista aavistaa, että mitään ei varmasti osteta. Näin saa tunteen, että ei voi jatkossa enää mitään menettää.

Eri vuorokauden aikoina kohtaa tyystin erilaisia ihmisiä. Vaelsin aikavyöhykkeissä, jotka ulottuivat aamupäivällä kahdeksasta yhteentoista, päivällä kahdesta viiteen ja illalla seitsemästä puoli kymmeneen.

Aamuhetken työ on yllätyksen hyväksikäyttöä, kutsun sitä ”trumpettiajaksi”. Moni emäntä ostaa aamupirteyttään, joku työstä pois jäänyt huonoa omaatuntoa hyvitelläkseen, työtön myötätuntoisuuttaan, työhön lähtevä onnea tuovan amuletin saadakseen. On merkillistä, että vaikka aamun sarastus ei yleensä ulotu rappuihin, voi nousevan päivän aistia asuntojen ovista, jotka aavistuksenomaisesti punertavat.  

Yhdentoista jälkeen söin eväät. Pysyttelin mahdollisimman paljon rappukäytävissä tai ainakin talojen liepeillä, sillä raput on tunnettava omakseen, niitä on rakastettava, muuten työtä ei jaksa. Ruokailin usein urheiluvälinesuojissa, maitopullo ja leivät pyörän tarakalle tai pulkan päälle asetettuina. Ihmiset tottuivat minuun nopeasti eivätkä tuijotelleet. Joskus söin tai jopa otin nokoset hississä. Jos ihmisiä oli liikkeellä, hissi kulki ylös alas, mutta minun annettiin yleensä olla rauhassa hissin nurkassa. Olin asettanut matkalaukkuni niin, että sen kyljestä näki firmani nimen ja tiedettiin minun olevan rehellisillä asioilla.

Jokaisessa talossa on oma erityinen tunnelmansa. Sen oppii aistimaan ja sen osaa ottaa työssä huomioon. Se syntyy hajuista, rapussa lojuvista tavaroista, rappusten kunnosta ja pihan ilmeestä. Esimerkiksi vanhojen ihmisten taloissa, joiden rapuissa leijailee hauraiden luiden tuoksu ja joiden pihoilla kasvaa kitukasvuisia kukkia ja pensaita, on käyttäydyttävä tyystin eri tavoin kuin vuokrataloissa, jotka ovat kallellaan, osin maan sisään painuneina, täynnä suurten lapsikatraiden kirkumista, riitelyääniä ja juoppojen örinää. Vanhuksille on kaupattava tyylillä, johon kuuluvat huolekkaat tiedustelut voinnista ja utelut lastenlapsista, vuokrataloissa taas myyntitykin on oltava röyhkeän tuttavallinen ja tahallisen ärsyttäväkin. ”Mitäs köyhät?” on iskevä aloitus näillä ovilla. Vanhustaloihin myyntiasu on ilman muuta puku, hulinataloissa taas löysät verkkarit.

Iltapäivä on ”hermoaikaa”. Kotirouvien ilme alkaa kiristyä, kun heidän kullanmurunsa palaavat koulusta. Moni epätoivoinen tekee itsemurhan juuri iltapäivän tunteina. Vanhat ihmiset ostavat tuolloin ehkä eniten, sillä aamuisin he eivät yleensä edes tule avaamaan. Myöhemmin iltapäivällä työstä palaavat kiristävät lisää tunnelmaa. Heidän olemuksensa henkii vielä elettyä työpäivää ja sen roolipelejä. He ovat kuin hypnoosissa eikä katseesta tavoita sielua. Joskus heidän hampaansa kirskuvat harmista niin, että pienet kipinäparvet sinkoilevat suusta. Ovet paukkuvat, pohjaan palanut kastike haisee. Viiden jälkeen minäkin tavallisesti söin. Usein, jos sää salli, kiipesin vintin kautta tikkaita katolle, sillä eväitä syödessä oli mieluisaa ihailla ilta-auringon huojuntaa, kellahtelua ja vähittäistä uppoamista horisonttiin. Kiehautin teetä pienellä spriikeittimelläni.

Ilta on ”satuaikaa”. Ihmiset ovat täynnä tarinoita. Joku karskinnäköinen mies saattaa hämillään kertoa haaveestaan muuttua menninkäiseksi ja päästä purjehtimaan tuulten teille, joku kalpea suurisilmäinen neito kutsuu sisään kuulemaan toverinsa runonlausuntaa ja kuiskuttelee haaveistaan muusikonurasta, kosteat kämmenet käsivarttani vasten painuneina.

Työhuolet ovat tiessään, kaikki tuntevat uudistuneensa. Kauppoja syntyy kuin huomaamatta juttutuokioiden lomassa ja oikeastaan mitä tahansa saa myydyksi. Turhanaikaisinkin lasikuula tai hiuspinni irrottaa ostajasta hyväntahtoisen,  helmeilevän naurun ja jälleennäkemistoivotusten päätteeksi ovi sulkeutuu rauhallisesti pihisten. Illalla pihojen poikki kulkiessa tuntuu juhlalliselta katsella valaistuja asuntoja, jotka ovat kuin elokuvia tai kirjoja, tuhannet elämäntarinat vaivattomasti nähtävinä. Osa tapahtumista tosin jää hieman arvoituksellisiksi, sillä kaikkia yksityiskohtia ei erota; jotkut seikat taas korostuvat luonnottomasti tai liikkeet näyttävät hidastetuilta.

Kerran ihmettelin kauan eräässä huoneessa seisovaa miestä, jonka ylle näytti säännöllisin väliajoin leviävän kirkas kaari. Päättelin, että hän ehkä korjasi loisteputkea, kunnes siirryttäni toiseen kohtaan vasta tajusin, että hän hyppäsi narua. Eräässä olohuoneessa oli aivan selvästi mattoteline. Siinä roikkui iso matto, jonka itämaisen kuvioinninkin olin näkevinäni. Myssypäinen nainen hakkasi tupakka suussaan mattoa piiskalla. En keksinyt mitään kunnollista selitystä. Ehkäpä hän sittenkin helskytti kangaspuita tai soitti harppua, sillä kalliita mattoja ei yleensä tampata mattopiiskalla. Tututkin tilanteet voivat näyttää hullunkurisilta. Muuan mies katseli televisiota, jonka välkkynä valaisi muuten hämärän huoneen. Ohjelma kai oli hauska, sillä mies nauroi koko ajan. Hänen raajansa huitoivat ilmaa ja välillä hän tipahti tuolistakin. Hän jopa repi hiuksia päästään. Äkkiä näin selvästi, kuinka valtava naurunpyrskähdys lennätti jotakin valkoista hänen suustaan. Hetkeksi hän hiljeni ja poimi kyykyssä sen takaisin suuhunsa, sitten nauraminen taas jatkui. Ilmeisesti ne olivat hampaat. Hohotus kuului hiljaiselle pihalle kuin taivaallinen jyrinä.