Olin viisivuotias, kun muutimme Helsingin Alppilasta Kaivokselaan, joka oli Helsingin maalaiskunnan vastarakennettuja asuinalueita. Isäni oli aito stadilainen, mutta Kaivokselasta myytiin edullisesti uusia asuntoja, joten hän päätti ostaa asunnon sieltä, vaikka työpaikka edelleen olikin Helsingissä. Uusi kotimme oli “yksiö alkovilla” kerrostalossa, joka matalana luikerteli metsäisessä maastossa.

Ensi alkuun uudella asuinalueella ei ollut kerrassaan mitään palveluja. Lähin kauppa oli kilometrien päässä Kaarelassa. Liikenneyhteys Helsinkiin oli HKL:n bussin numero 46 varassa, jonka päätepysäkki oli Helsingin rajalla. Sinne oli reilu puolen tunnin kävelymatka.

Tässäpä pienen pojan muistikuvia Kaivokselasta kolmen lyhyen kertomuksen kautta.

 

Kaivokset

Sillbölen malmikaivokset sijaitsivat metsikössä kotimme lähellä. Ne olivat ammottavia rotkoja maassa, syviä rautakaivoksia, joita ei oltu aidattu mitenkään. Osa kaivoksista oli täyttynyt vedellä. Metsikössä kasvoi paljon puita, joten siellä oli päivälläkin hämärää. Menimme alueelle isäni kanssa eräänä sunnuntaipäivänä, muuttoamme seuranneena kesänä. Oli kaunis päivä, mutta kun saavuimme kaivosmetsään, tunnelma muuttui heti. Lintujen laulu vaimeni; täällä viihtyivät vain alakuloiset yölaulajat, joita ajatukset katoavaisuudesta viehättivät.  Minua pelotti mennä kaivosmonttujen suun lähelle; ne olivat höyryäviä kuolemankitoja, jotka kuiskailivat koko ajan jotakin merkillistä. Muistan isäni uhkarohkeasti menneen erään montun reunalle. Jäin kauemmas ja peitin silmäni. Pelkäsin, että hän putoaisi. Miten uskaltaisin mennä kotiin ja kertoa äidille uutisen ? Varmasti sitä pidettäisiin minun syynäni. Kun otin kädet silmiltä, näin että isä  horjahti ja suistui kohti syvyyttä. Kun hän oli tyhjyyden päällä, hänen lepattavan nailonpaitansa alta tunkeutuivat esiin valtavan suuret läpinäkyvät nahkasiivet, joiden kaamea läpinä kaikui kaivoksen kiviholveista korviini. Isä kurvaili kaivoksen yllä hetken ja lennähti sitten takaisin reunalle. Siivet hän laskosti nopeasti paitansa helmoihin. Näin, että toisesta siivestä irtosi jotakin. Isäni huomaamatta poimin sen maasta. Se oli pehmeä nahkasuomu, jonka panin taskuuni. Se on minulla tallessa vielä tänäkin päivänä.     

 

Maalaistalo

Juslinin maalaistalo sijaitsi lähellä meitä. Siellä oli hevosia ja lehmiä ja sieltä sai käydä ostamassa maitoa. Sitä haettiinkin iltaisin innokkaasti kannuilla ja mitä mielikuvituksellisimmilla astioilla, mitä nyt epäkäytännöllinen kerrostaloasukki saattoi kaapistaan löytää. Tuhkakuppiinkin jonkun muistan maitoa hakeneen.

Me pojat tietysti seikkailimme mielellämme talon lähistöllä ja seurasimme tilan tapahtumia, vaikka meitä oli ankarasti kielletty siellä oleilemasta. Kerran oli hevonen poikkaissut jalkansa ja se oli lopetettava. Samana yönä lehmät kapusivat navetan katolle ja ammuivat kuorossa hyvin surullisen valituksen. Se ja rengin huuliharppusäestys kuuluivat kauas kerrostalopihojen perukoille asti.

Seurasimme usein ihmetystä täynnä tuulennopeita pääskyjä, jotka kiitivät tilan piharakennusten vaiheilla. Kukaan ei muistanut nähneensä niin nopeita pääskysiä. Niitä ei oikein linnuksi ehtinyt tunnistaakaan, kun ne pään yli suhahdettuaan jo olivat tiessään.

Niitä pidettiin nopeaälyisinä ja oppivaisina , sillä ne kiusoittelivat ja puijasivat talon kissaa monin tavoin. Ne myös auttoivat joskus isäntää kirjanpitotoimessa.

Väitetään, että juuri näistä pääskysistä kehittyi se huippuälykäs alalaji, joka sittemmin alkoi suunnitella  tietokoneohjelmia ja jonka sanotaan myös osallistuvan koko tarmollaan kvanttitietokoneen kehittelyyn.     

 

Koulu

Kansakoulun aloitin Vantaankosken vastavalmistuneen yhteiskoulun tiloissa, sillä  Kaivokselassa ei vielä koulua ollut. Kuljetus kouluun hoidettiin busseilla. Me ekaluokkalaiset tuijotimme täynnä ihailua oppikoululaisia, jotka marssivat sotilaallisessa järjestyksessä tunneilleen koulurakennuksen toiseen päähän, raikuvan puhallinmusiikin tahdittamina. Heidän mentyään käytävässä loisti ihmeellinen kirkkaus.

Voimistelutunnit pidettiin yhteiskoulun takana sijainneen kansalaiskoulun salissa, sillä yhteiskoulun tilat eivät vielä olleet aivan valmiit. Siellä piti varoa suurta kaukoputkea, sillä salia käytettiin myös observatoriona. Vahtimestari veivasi voimistelusalin katon  kirkkaina tähtiöinä auki ja kohdensi kaukoputken tutkijalle valmiiksi. Kun eräänä aamuna saavuimme voimistelutunnille, löysimme tutkijan lattialta, nukahtaneena kaukoputkensa viereen. Hänellä oli  suuri vihreä myssy päässään.

Monet kerrat muistan ekaluokkalaisena miettineeni, kun seisoin välitunnilla pihamaalla kaiken touhun ja hyörinän keskellä, että mihin ihmeeseen minä tätä koulunkäyntiä oikein tarvitsin. Kirjoitusharjoitusten lomassa opettaja onneksi luki meille paljon satuja, jotka lohduttivat minua raskaissa mietteissäni. Erityisen mieluisa oli talvimyrskyinen kertomus Sampo Lappalaisesta.

Opettaja varoitti meitä usein menemästä Silvolan tekojärvelle. Sinne oli joku ikäisemme poika hukkunut. Näin joskus painajaisia autiosta, kiiltävästä järven selästä. Pohjassa oli suuria suodatinlaitteita, joihin kalpea poika oli tarttunut kiinni. Hän viittoili minulle hitaasti kädellään.