Olen kyllästynyt talveen, kylmyyteen, lumihankiin, pimeyteen. Samaa mieltä on koirani. Ainoa asia, mikä saa sen pakkaspäivänä ulos on, paitsi tarpeiden tekeminen, myös jälkien nuuhkiminen, jotka kylmässä säilyvät pitkään. Olen pyytänyt usein sitä kertomaan jotakin hajuhavainnoistaan, mutta se katsoo minuun kuin höperöön, jolle ei kannata ruveta mitään selittämään.

Sain pimeimpään talven aikaan kutsun juhliin, jonka lähetti toi minulle keskellä yötä. Hän tuli hiihtäen ja oli aseistettu. Tämä nuori poika, ei vielä nainut, ojensi minulle kirjekuoren ja häipyi nopeasti takaisin yöhön. En edes tiennyt kuka minut oli kutsunut, kyse oli kartanon iltajuhlasta. Kun puhun kartanosta, en tarkoita mitään matalaa leveäfasadista, koristeellisin kiehkuroin varusteltua timpurin taidonnäytettä, siis vanhan ajan puurakennusta, vaan linnamaista kolmikerroksista kivipalatsia, joka kohoaa kaupungin laidalla kukkulan rinteellä. Vulkaaninen toiminta lämmittää rinteitä niin, ettei siellä ole lunta ollenkaan ja ruoho ja muu kasvusto vihertää talvellakin. Tämän vuoksi otin kutsun vastaan, sillä kohmeiset luuni kaipaavat lämpöä.

Kartano oli juhlavalaistu, kaikissa saleissa ja kamareissa paloivat valot ja pihalla oli roihuavia tulia. Saavuin pihaan  hevoseni vetämillä pienillä perunarattailla. Koirani jäi kotiin ja luulenpa, että se oli vain tyytyväinen tähän järjestelyyn. Hevoseni on hyvä seuralainen, vielä nuori tamma, joka menestyi aikoinaan erinomaisesti opinnoissaan, saipa jo heti ensiluokalla parhaan oppilaan stiendin ja valmistui myöhemmin luonnontieteistä korkein arvosanoin.

Minut otti vastaan frakkiin sonnustautunut hovimestari, joka vilkaisi kutsuani happamasti ja ohjasi vaatenaulakolle. Vastaanottosali oli täynnä väkeä, enimmäkseen vanhempia herrasmiehiä daameineen.

Kävi kuitenkin niin, että lähdin juhlasta kesken kaiken ovet paukkuen. Kuulin häväistyspuheen kasvikokoelmastani, jonka oli kerännyt poikasena ja josta olin yhä kovin ylpeä. Kokoelmassa oli joitain harvinaisuuksia, kuten kuiskaileva yökönlehti (Pinguicula cuchichear) ja rahiseva kurkkuameli (Aspero gargantus), jotka molemmat olin löytänyt kaatopaikalta kuutamoretkelläni. Yökönlehtilajikkeeni oli tehnyt tuhojaan tunkeutumalla sivujen läpi ja syömällä muista kuivatuista kasveista irronneita hyönteisiä. Kurkkuameli piti hiljaista itsepintaista kröhinää, kuin puheeseen valmistautuen, mutta oli muuten vaaraton.

Häväistyspuheen pitänyt kamreeri tunsi minut lapsuudesta ja hänen isäänsä oli aikoinaan naurattanut kovasti, kun poika kertoi hänelle kokoelmastani. ”Se pitäisi ampua Kuuhun”, hän tokaisi ja koko talon väki palveluskuntineen puhkesi nauruun ja taputuksiin verrattomasta sutkautuksesta. Tämän tapauksen kamreeri mainitsi puheessaan, olipa hänellä vieläpä kuva kokoelmastani eikä minulla ollut aavistustakaan, missä hän oli kuvan ottanut. Ehkäpä hän oli nähnyt sen koulussa opettajainhuoneessa, johon vahtimestari kokoelmani vei, koska olin pläräillyt sitä oppitunnin aikana koulun käytävällä, kun olin tullut heitetyksi ulos luokasta. En tiedä, miksi hän otti kasvien keräilyäni ollenkaan esiin puheessaan, joka koski kaivostoiminnan aloittamista läheisessä kylässä. Sitä varten kyläläisten pitäisi muuttaa pois alueelta. Luonnollisesti kyläläiset vastustivat hanketta, mutta kamreeri oli vain sanonut: ”ajakaa ne  mereen, elleivät lähde”.

 Luokanopettajani, jonka biologian tuntia varten olin alunperin kasveja kerännyt, oli viheliäinen tapaus, hän ajeli vapaa-ajallaan pitkin merenlahtea moottoriveneellään ja kuskasi sen kyydissä koulun tyttöjä. Hän oli vaalea pullehko mies, jonka leukapielistä valui kuolaa, kun hän vilkuili tyttöoppilaita. Kerran yksi tytöistä katosi ja opettajaa alettiin epäillä. Mulkoilin  häntä, kun hän pää riipuksissa käveli kadulla eräänä iltana. Lopulta opettajaa ei voitu osoittaa syypääksi tytön katoamiseen. Hän kosti minulle mulkoiluni ja siirsi toiseen luokkaan, joka oli huonossa maineessa. Siellä välienselvittelyt hoidettiin kirveillä. Loppujen lopuksi viihdyin siellä kuitenkin hyvin, sillä se oli pullollaan lapsia, jotka olivat kylläkin kovakouraisia, mutta reiluja luonteeltaan. Pulpetit siellä olivat kyllä aika silppuna tappeluiden jäljiltä, mutta niitä sitten korjailtiin yhdessä käsityötunneilla. Kadonnut tyttökin löytyi lopulta, hän asui erään kalastajan luona, jota auttoi verkkojen selvittelyssä ja muussa, eikä enää olisi halunnut palata kotiin ollenkaan.  Poliisille hän sanoi tajuntansa laajentuneen avaruuden kokoiseksi – tai vähän ylikin.