Se oli hassu ajatus, jota kuitenkin kannatti kokeilla. Minä en ollut maalannut tauluja vuosiin, enkä suinkaan väittänyt siihen nytkään pystyväni. Mutta kun toverini alkoivat innokkaasti penkoa kaappeja, laatikoita ja roskiksia ja kaivoivat niistä esiin sopivia piirustusalustoja, laittoivat ne telineille ja rupesivat töihin, innostuin minäkin. Värejä minulla ei juuri ollut, joten minun oli maltettava mieleni ja lähdettävä ensimmäiseksi ulos niitylle niitä keräämään. Kukkaloisto oli huumaava. Muistin, että juuri tämän niityn ympäri olin koulupoikana juossut ensimmäisen juoksukilpailuni, jossa en sijoittunut mitenkään merkittävästi. Minua vahvemmat pojat lähtivät menestyksensä jälkeen nopeasti maailmalle, kuka mihinkin suuntaan. Monista tuli teollisuuspohattoja, pankkiireja ja ties mitä kuuluisuuksia. Näin viimeksi pari vuotta sitten erään heistä; hän omisti laivayhtiön. Hän oli vielä pitempi kuin muistin, ja kun hän käveli minua vastaan satamakadun ahtaassa kuilussa, hän pimensi auringon. Tunnistin heti hänen jyhkeät kasvonpiirteensä siinä yläilmoihin tihrustellessani ja hänen kirkastunutta päälakeaan ihaillessani. Kysyin haikeasti huutaen, muistiko hän minut. Hänestä oli tullut diplomaattinen ja ystävällinen, joten hyvin suopealla äänellä hän väitti muistavansa minut. Siinä jutellessamme hän päästi välillä oikein vatsansa pohjasta mehevän naurun, jota oli mukava kuunnella. Linnutkin pitivät siitä; niitä alkoi lennellä lähistöllä satamäärin.