Olin ennen töissä virastotalossa, jonka vintillä parsipuussa roikkui lakastuneita herran enkeleitä somassa rivissä. Niitä pääsivät katsomaan vain kaikkien ansioituneimmat virkamiehet - minä en kuulunut heihin. Kesäaikaan niiden katseleminen ei kuulema ollut ollenkaan pelottavaa, juhlallista ja outoa silti. Kun vintin ikkuna oli auki ja tuuli virisi, niiden kuihtuneet siivet kahisivat alakuloisesti. Talvella niitä uskalsivat katsella vain lujahermoisimmat. Vintillä oli silloin pilkkopimeää ja kuun paistaessa ikkunasta sisään enkelten kuivuneet silmät loistivat pimeässä. Vintin pelottavuutta lisäsi se, että kerrottiin erään virkamiehen hirttäytyneen siellä. Tämä virkamies harrasti nuorena balettitanssia. Kokouksissa puheenvuoroa käyttäessään hänellä oli tapana nostella jalkojaan vuoronperään suoraan ylös ja notkea hän ainakin oli, sen kaikki myönsivät. Hän sairastui ennen kuolemaansa johonkin suolistotautiin ja laihtui kovin. Virastotalo oli niin vetoinen, että kun tuuli ulkona oikein kovasti puhalsi, käytävissä humisi kuin urut olisivat soineet. Hän oli loppuaikoinaan niin kevyt, että kohosi ilmaan, kun tuulenpuuska häneen viraston käytävällä osui.