Katsoin kyyneleisin silmin tundralle, josta olin palannut pitkältä matkalta. Olin lähtenyt sinne ennen isotätini hautajaisia, surrut siellä hänen poismenoaan ja palannut nyt tänne, syntymäkaupunkiini, omaan pieneen majaani, jonka oli tehnyt kaatuneen kottikärryn alle, lukemaan lukematta jääneitä kirjoja ja miettimään, että mikä nyt eteen. Heti palattuani sain kuulla, ettei isotäti vielä ollutkaan kuollut. Se oli tietenkin suuri helpotus, mutta herätti samalla tottakai ihmetystä, etenkin kanssani samalla rannalla asuvissa variksissa, jotka eivät ollenkaan ottaneet uskoakseen koko juttua. Totta se silti oli, tuskinpa sellaista nyt kukaan valehtelisi, eivät edes sukulaiseni, vaikkeivat suhteeni heihin millään lailla ruusuiset olleetkaan. No, nyt ei auttanut muu kuin ryhdistäytyä ja ruveta kirkkain mielin pohtimaan tulevia toimiaan. Minulla luullakseni vielä oli vanha työpaikkani, niin oli asemanhoitaja ainakin luvannut, vaikkei hänen lupauksistaan nyt kannattanut kovin suurta lukua pitää, hän kun oli tuurijuoppo, puhui monet kerrat mitä sattui eikä jälkeenpäin muistanut mitään puhumastaan. Menin käymään hänen luonaan; hän asui hylätyn huoltoradan varrella pienessä mökissään, josta oli upea näkymä auringonlaskuun. Auringonlaskut olivat uhkean punaiset  tältä suunnalta katsottuna; en tiennyt, mikä tällaisen väriloiston aiheutti, syynä saattoivat olla horisontissa näkyvät tehtaat, jotka päästivät piipuistaan erityisen myrkyllisiä kaasuja.