Syönnin jälkeen nukahdin kesäsängylle. Lotta makasi vieressä lattialla, kunnes kuuli jotain ja lähti hirveästi haukkuen ulos. Se jäi pellonlaitaan, kuunteli tarkkaavaisesti, sitten taas haukkui. Olin palannut Buenos Airesista. Öisin istuin tangobaarissa ja katselin nuorten tanssijattarien paljaita sääriä, isällisesti myhäillen tietysti. Vain tarkkaavaisin olisi voinut havaita ohuen kuolavanan noruvan suupielestäni. Poissa ollessani olin saanut uskovaiselta tuttavapariskunnalta postikortin, jossa toivottiin minun käyvän useammin kirkossa. Niillä itsellään oli syyte huijauksesta ja vielä saatana kehtaavat lähetellä tuollaisia kortteja. Kuvassa oli kaupungintalo, ilmeisesti kuvaaja ei ollut huomannut, että viraston nurkalla oli kuvanottohetkellä meneillään ryöstö. Sen pystyi erottamaan suurennuslasilla. Kaksi renttua putsasi miestä, joka oli nostanut kätensä ylös.

Nousin sängystä tukka pystyssä, hain keittiöstä makkaraa ja laahustin ulos. ”Mitä se Lotta täällä haukkuu, mitä?”. Lotta seisoi edelleen pellon laidassa, annoin sille makkaraa. Se söi tohkeissaan ja kääntyi sitten taas katsomaan pellolle, näkyisikö siellä vielä jotain uhkaavaa. Painoin pääni sen pehmoista turkkia vasten. Se tuoksui turvalliselta. Kuuntelin kuinka se murisi.

Olin nähnyt unta Mirkun undulaateista. Ne karkasivat häkistä, lensivät ikkunasta ulos ja hyökkäsivät pihapuussa variksen kimppuun. Varis raakkui surkeasti ja räpisteli vaivoin, verta tihkuvana katonreunalle. Siellä se muuttui irvisteleväksi piruksi ja pui nahkasiivet havisten nyrkkiä undulaateille.

Mirkku oli nuoruudenrakastettuni, hänellä oli kiltit, pulleat kasvot, vaalea polkkatukka, leveät hartiat ja paksut sääret. Hän sorautti ihastuttavasti ärrää. Kerran valkeana kevätyönä eksyimme hautausmaalle. Kävimme runoilijan haudalla, keksimme omasta päästämme runoja ja joimme valkoviiniä. Mirkku lausui runonsa hiuksiaan teatraalisesti haroen:

Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli onnellinen

kun ei muistanut enää mitään

Siinä hän istui penkillä

valokylvyssä

hymyili älytöntä hymyä

ja katsoi aamutuulessa huojuvaa puuta

 

Istuimme sylikkäin ja itkimme nuoruuden sieluttomuutta. Minä nostin Mirkun puseron ylös ja suutelin hänen rintojaan.  Mirkulla oli laukussaan piirustus, jota kaulakkain tutkimme. Se oli löytynyt hänen vaarinsa jäämistöstä. Kuva esitti hautuumaata ylösnousemuksen päivänä. Kirkkomaassa oli jalanjälkiä, niistä näki, mihin suuntaan vainajat olivat lähteneet. Hautapaadet olivat kumollaan ja haudat auki. Taivaalta auringon takaa kurkisteli hölmistyneen näköinen pää. Päättelimme, että sen täytyi olla Jumala. Vaari oli piirtänyt itsensä hautausmaan laitaan seisomaan, alastomana, liperit kaulassaan, liioitellun suuri mulkku pystyssä. Mirkku arveli, että ehkä vaari halusi loitsulla vapauttaa kuolleet haudoistaan. Suutelin hänen hehkuvia huuliaan. Hän vastasi suudelmiin ja pian me jo kiirehdimme juoksujalkaa rantaan. Uimme hyisessä meressä luodolle, missä lokit kirkuivat. Lemmiskelimme unisen aamuauringon säteissä. Jumaloin Mirkkua.

Tapasin hänet kouluaikoina. Hiippailin kerran metsikön kätköön Sinisen Valon talolle, jossa oli bileet. Se oli hylätty röttelö, jonka jengi oli vallannut. Kurkistelin ikkunasta ja näin Mirkun joraavan tyttöjen kanssa laukkukasan ympärillä. Kelanauhurista soi täysillä Cinnamon girl. Katselin Mirkun keinuvaa takamusta ja runkkasin illan pimeydessä, sieraimiini tulvi kuusenpihkan ja lahopuun tuoksu. Hän oli siitä lähtien minun Kanelityttöni, salainen haaveeni. Kävin röökillä koulun läheisessä puistossa ja huomasin Mirkun tekevän välitunneilla kävelyjä sen ympäri. Keräsin rohkeutta ja möngin pusikot kahisten esiin piilostani. Uskaltauduin sydän pamppaillen hänen seuraansa. Esittelin hänelle vapisevin käsin nuottipaperia, johon olin riipustanut tekemäni laulun. Annoin sen hänelle ja sanoin, että hän voisi soittaa sitä pianolla, jos haluaisi. Jutusta ei sukeutunut sen kummempaa. Tyydyin haaveilemaan hänestä öisin ja rakentelin mielessäni romanttista rakkaustarinaa.

Koulun jo päätyttyä tapasin hänet kerran ravintolassa. Aloitimme lyhyeksi jääneen seurustelun. Se päättyi, kun muuan jatkuvasti seuraamme lyöttäytyvä Kimi kerran raivostui jostakin Mirkulle ja alkoi sättiä häntä. Mirkku purskahti itkuun. Suutuin hänen puolestaan, mutta kuulinkin Mirkun vain sopertavan ”Voi Kimi-rakas”. Jätin heidät lohduttamaan toisiaan ja häivyin.

Olen myöhemmin nähnyt Mirkun vain kerran. Hän oli silloin vetänyt jo pitkään aineita. En ole varma, tunsiko hän minua, kun näimme ostarilla. Hän poltti kellastunein, vapisevin sormin sätkää ja mutisi eteensä tuijottaen: ”Mun sisällä luhistuu tähti ja mä lorisen sen mukana veks. Kuule, mä sanoin äsken tossa apteekissa, et mä oon lähdössä matkoille ja et mä tarvitsen mun lääkkeille maastavientitodistuksen. Mä huomasin, kuinka ne katto mua. ”Toi on menossa matkoille”, ne sano ja osotteli mua”.

- Onko Lotalla jano, onko?  Mennääski sisään niin saat vettä. Ja keitetään kahveet.