Eräässä elämäni vaiheessa asuin monia vuosia yksinäisyydessä meren rannalla. Piilotteluuni oli syynsä, joista en halua rikosoikeudellisten seuraamusten pelossa kertoa. Paikka oli hiljainen. Mereen viettävä rinne oli jyrkkä ja vaikeakulkuinen, joten kävin vain harvoin rannassa. Ikkunasta kuitenkin näin aavalle merelle ja ihailin moniaita auringonnousuja ja -laskuja. Nousun aikaan Aurinko oli sotkuinen kerä, josta sinkosi sinisenä loimuavia lankoja kaikkiin suuntiin, kun se kiepsahteli epätahdissa ympäri. Kerä purkautui päivän kuluessa. Auringonlaskun aikaan se oli enää pienen pieni sileä rulla. Rannan tuntumassa meren pohjassa oli syvänne, joka oli meteoriitin tekemä. Siinä kohden aallot nousivat rantaan murtuessaan korkeiksi. Meressä oli pyörrevirtauksia, olin kerran vähällä hukkua sinne. Huomasin uintireissuni päätteeksi, etten päässytkään rantaan, vaan virta veti minua koko ajan ulommas. Aallot vyöryivät ylitseni, niin etten saanut henkeä. Aloin hätääntyä ja menetin nopeasti voimiani, vaivuin jo pinnan alle. Olin varma kuolemasta ja hyvästelin Auringon. Huomasin kuitenkin viime hetkellä, että minua lähestyi uppotukki. Se ui suoraan kohti niin varman tuntuisesti, että luulin jonkun kuljettavan sitä. Ja voi sitä laulua! Se mörisi epävireistä jollotusta kuin juopunut merimies tai joku kapakkanolla. Nousin sen päälle viimeisillä voimillani. Sitten ei ollut mikään konsti päästä takaisin rantaan. Sen jälkeen en enää meressä uinut. Tukin panin nojalleen mökin ulkoseinää vasten, muistutuksena meren voimasta.

Meteoriittikraatterin syytä lienee ollut sekin, että meren pinnalla näkyi iltaisin, etenkin tyynellä ilmalla, kirkkaita valoilmiöitä, joita kutsuin ”merinoidiksi”. Ilmiö johtui merenpohjan meteoriittikivien magneettisuudesta. Punaiset valopallot kierivät pitkin pintaa ja pitivät kummaa katkonaista sihinää, joka kuulosti vihaiselta jupatukselta. Siitä se keksimäni nimitys ”merinoita” tuli.

Jo jonkin aikaa seudulla asuttuani löysin eräänä päivänä rannan tuntumasta ruohottuneen junaradan, jonka päälle meri oli paiskonut levää, puukarahkoita ja kaikenlaista roinaa. Aikanaan sillä oli kenties ollut vilkastakin rahtiliikennettä. Rata oli ollut pakko rakentaa rantaan, koska maasto oli ylempänä louhikkoista ja jyrkästi viettävää. Kerran syysyönä heräsin synkän väkivaltaisesta unesta ja lähdin ulos tupakalle. Alhaalta kuului sihahduksia ja kohinaa, ensin arvelin, että meri siellä vain juhli, mutta kun katsoin tarkemmin, raiteilla seisoikin veturi, perässään kaksi vaunua. Se alkoi madella hitaasti eteenpäin, ketään ei näkynyt sitä ohjaamassa, oli kuin se olisi itsestään lähtenyt liikkeelle. Ulkona oli kuutamo, kuunvalo heijastui sysimustan veturin kyljistä. Tavaravaunun ovi repsotti raollaan. Kuunvalossa erottui kasa rautaromua. Se näytti kuin joltakin salaista tehtävää varten kootulta härveliltä. Kasan päällä makasi kissa pitkin pituuttaan. Veturin valokiila valaisi rataa, siitä heijastui pensaassa lymyävän otuksen silmät. Se säntäsi pakoon niin että oksat heiluivat.  Yölintujen hätäiset huudot saattelivat junaa, kun se vyöryi viimein radanmutkan taa. Haistelin hetken lounakasta yötuulta, menin sitten takaisin punkkaan ja nukahdin heti.

Aamukahvia juodessani muistin yöllisen tapauksen, mutten ollut enää lainkaan varma, oliko se totta. Yhtä hyvin olin voinut nähdä unta. Päätin lähteä tutkimaan, minne rata johti. Pakkasin reppuun eväät: kasvislientä, leipää ja aimo kimpaleen juustoa. Kokosin muitakin varusteita, mieleeni juolahti kummallinen ajatus, etten kenties palaisikaan enää takaisin. Köyttä ehkä tarvittiin, ja hakku, haalarit tietysti, makuupussi, tulentekovälineet, kynä, harppi, paperia, vasara ja suuret pihdit. Mitä vielä? Varakengät. Saatuani kaiken pakatuksi laskeuduin reppu selässä alas rantaan.  Mieleeni muistui eräs toinen retkeni tällä seudulla, öinen ratsastus vuoristokylään. Matka oli tasaista nousua vaikeakulkuisessa maastossa. Aasi, johon olin tutustunut, koska se oleili jatkuvasti asumukseni vaiheilla ja jonka olin ristinyt Moosekseksi, oli selvästi hyvin harjaantunut kulkija; niinpä se osasi välttää pahimmat kivikot, joiden lähelle ei olisi muutenkaan mieli tehnyt, sillä niiden vaiheilta kuului pahaenteistä sihinää. Katsoin enimmän osan ajasta taivaalle siinä ratsastaessani, niin että tuntui kuin olisin taivaltanut linnunrataa pitkin, sillä yö oli tähtikirkas. Säikyin taivaallisia kivisateita ja päästin heikkoja parahduksia. Sydänyöllä ei huvita puhua, me viestimmekin Mooseksen kanssa toisillemme kitalakea naksauttamalla aina jotain mielenkiintoista havaitessamme.