Kun isoäitini päätti matkustaa talveksi noihin eteläisestä valtamerestä ilmaan haihtuneisiin saariin, jotka kaikki tuntevat, minä sain luvan asua sen aikaa hänen luonaan. Se oli tervetullutta vaihtelua ja säästi vähäisiä opiskeluvarojani vuokranmaksulta. En ollut aiemmin käynyt hänen asunnossaan, sillä hän oli muuttanut vasta äskettäin tähän kaupunginosaan. Kun ensimmäisen kerran saavuin asunnolle puristaen kädessäni valtavan suurta haka-avainta, jonka isä oli kovasti kiroillen takonut verstaassaan, hämmästykseni oli suuri, kun asunto olikin vain nyrkinkokoinen möykky maahan työntyvän putken suussa. Oli pakkaspäivä, aurinko kurkisteli pahaenteisesti vihertäen matalalla horisontissa. Yritin päästä sisään, mutta putken suun oli jäässä. Minun oli kutsuttava paikalle huoltomies. Hän saapui autolla parin tunnin kuluttua nyrpeä ilme kasvoillaan. Hän katsoi päätään ravistellen putkea ja sanoi sitten sen olevan väärään paikkaan asennettu. Siinä olisi pitänyt hänen piirustustensa mukaan olla tavaratalo. Sanoin, että minua kiinnosti vain päästä sisälle. Ilkeästi naurahtaen hän raahusti autonsa luo ja kaivoi tavaratilasta esiin suuren puhalluslampun ja kaasupullon. Hän sytytti ensin pienen liekin puhaltimeen ja kun varsinainen kuuma emoliekki hulmahti valloilleen, hän huusi huminan ja kohinan keskeltä, että toimenpide saattoi pahasti vaurioittaa kunnon ihmisten koteja ja niiden sisustusta ja että toivottavasti olin ottanut itsekkyydessäni tämän seikan huomioon. Liekitys kesti vain hetken, mutta sen jälkeen maisema putken ympärillä oli muuttunut. Siihen oli kasvanut rehevä puutarha eikä putken suuta edes kunnolla erottanut kasvillisuuden seasta. Möykky oli sulanut pehmeäksi, tuoksuvaksi vahaksi, jonka sisään oli lopulta helppo ujuttautua. Edes avainta ei tarvittu.