Hän heitti lunta päälleni ja nauroi. Oli juuri satanut lumen, olin päässyt sairaalasta. Se oli iso paikka; portin ulkopuoleltakin, monen kilometrin päästä katsottuna, se peitti maiseman. Muistan, kuinka olin eräänä viime kesän lämpimistä päivistä sairaalan katolla. Sinne meneminen oli tietenkin ehdottomasti kielletty, mutta sain ajatuksen päähäni seuratessani kerran sairaala-apulaisia, jotka veivät pyykkiä kuivamaan vintille. Silloin huomasin, että vinttikerroksesta johtivat pienet portaat ylös ja niiden päässä oli luukku. Eräänä varhaisena aamuna, kun hoitajat olivat ohittaneet osaston aamuisella lääkekierroksellaan, hiippailin portaikkoon. Vintille päästyäni vedin henkeä ja kapusin pienet portaat ylös. Kattoluukku oli kiinni. Harmistuneena olin jo kääntymässä ja palaamassa alas, kun vielä kerran voimakkaasti töytäisin luukkua. Silloin se antoi perään. Hetken päästä olin katolla. Mikä raikas aamu ja säteilevä aurinko! Viileä aamupuhuri puhalsi, mutta heti huomasi, että päivästä tulisi lämmin. Menin istumaan suuren tuuletinpömpelin suojaan, johon paistoi Aurinko. Nukahdin. Kun heräsin, Aurinko oli siirtynyt ja olin varjossa, mutta enää ei ollut kylmä. Venyttelin itseäni ja lähdin haukotellen katsomaan, mitä nähtävyyksiä maailmalla oli minulle tarjota.