Sinä kesänä olin vuokrannut huvilan meren rannalta. Aluksi aika sujui mukavasti kävelyretkillä, rannalla loikoillessa, kirjoja lukiessa ja viinejä maistellessa, mutta yllättävän pian rupesi kaipaamaan normaalia arkielämää. Niinpä suuntasin varhain eräänä aamuna vuoren rinteessä sijaitsevaan kylään. Menin postitoimistoon kysymään töitä. Se oli luontevin paikka aloittaa työpaikan haku, sillä olin joskus nuoruudessani ollut postinjakajan apulaisena ja ajattelin, että lomatyö voisi olla jotain niinkin harmitonta kuin haikeaa nuoruuden muistelua. Postissa oltiin hämmästyneitä aikeestani; itse postimestari tuli huoneestaan minua, suurta ihmetystä katsomaan. Kuultuaan asiani hän naurahti, hieroi leukaansa tuumivaisesti ja pyysi minua sitten seuraamaan itseään. Menimme ulos ja lähdimme kävelemään rakennuksen takaa lähtevää kapeaa polkua, joka vei vuoren huipulle. Mietin mielessäni, aikoiko hän kenties työntää minut alas jyrkänteeltä. Huipulla oli vaja, jonka oven hän aukaisi. Siellä oli kirjoituspöytä ja kiikarit. Hän selitti, että tehtävänäni olisi piirtää joka päivä tiettyyn aikaan vuorenrinteeseen lankeavia varjoja. Niitä syntyi, kun Aurinko kiersi vuoren ja putosi alimpaan rotkoon, niin että valonsäteet taipuivat kuin tuulessa kiemurteleva ruoho. Iltapäivän lopulla aurinko näytti pysähtyvän paikalleen, kunnes viimein, pitkän viivyttelyn jälkeen, painui luonteenomaisesti mutkitellen mailleen. Hän näytti hyllyssä olevia mappeja, jotka olivat täynnä edeltäjieni tekemiä varjopiirustuksia. Niitä ja minun tekemiäni piirroksia tutkimalla toivottiin saatavan selville se, miksi kylä ylipäätään oli olemassa.