”Kyllä se teidän poika oli”. Äiti kumarteli nöyrästi, pieneni silmissä ja tuijotti mustunein katsein pihamaalle. Pyykit roikkuivat pölyisinä narulla, siellä ne olivat olleet jo pari viikkoa. Seisoin rapun edustalla liian pieni lippalakki päässä, ankeassa kevään valossa. Oli kuin aika olisi muuttunut joksikin mönjäksi, joka hitaasti valui joka puolelle ja kadotti kaikesta merkityksen. Kuolaisia hevosia käyskeli korvat luimussa pihassa, varmaan juuri ne olivat pyykitkin sotkeneet. Kukaan ei tiennyt, mistä ne olivat tulleet. Hevosista ei päästy eroon, tilanteesta oli pidetty taloyhtiön kokous ja nimetty projektiryhmä. Niitä yritettiin karkottaa hakkaamalla yhteen ratakiskon paloja, jotka oli haettu käytöstä poistetulta rautatieasemalta, pilleillä, laulukuoron voimin ja kokkoja polttamalla, mutta ne vain järsivät ruohoa ja niitä tuli koko ajan lisää. Pihalle ei kohta enää mahtuisi muita kuin hevosia, ja pihajuhlat jouduttaisiin perumaan. Muuan talon asukas, kunniavanhus, oli sitä mieltä, että hevoset olivat avaruusolentojen salajuoni ja että ne olivat yrittäneet panna myrkkyä hänen yskänlääkepulloonsa. Hän oli sen nähnyt ollessaan iltayöstä lennolla kitapurjeensa päällä, joka tulehduksen takia oli paisunut valtaisaksi ja irtosi suusta. Minä katsoin sotkettua rappukatosta, siinä oli kurajälkiä. Kuvittelin, että hevosten tekemiä ne olivat, mutta isännöitsijän varmuus musersi minut kuin hauraan heinän ja kun äiti alkoi ravistella päätäni, myönsin lopulta heittäneeni kuraa katokseen, vaikken ollutkaan. Äiti vei minut niskasta retuuttaen sisään, isännöitsijä jäi seisomaan ulko-oven eteen. Hän oli pitkä mies ja joutui kumartumaan rappuun katsoessaan. Hän huusi vielä, ennen kuin äiti paiskasi oven kiinni, että ”se sietää sitten saada kunnon selkäsaunan”. Niin sainkin: isä tuli kotiin ja tunnelma muuttui pahaenteiseksi. Vaatehuoneessa roikkui suuri vyö. Isä haki sen ja oli kasvoiltaan valkea ja vihreä kuin peruna. Minua hakattiin ja olin yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Vyönsolki katsoi minua välillä hymyten, välillä vihaa tihkuen, siitä tuli esiin käärmeen kieliä, se sihisi ja sitten se taas lauloi jumalaisen kauniilla äänellä kuin hyvä haltija. Seuraavana iltana, kuin äiti tuli kotiin verstaasta, hän laittoi ämpäriin vettä ja pesuainetta ja niin me menimme talon hiljettyä katosta pesemään. Hevoset olivat kadonneet. Katos tuli puhtaaksi, mutta minun syyllisyyttäni se ei vienyt mihinkään. Näen ne hevoset vieläkin unissani.