Pilvi tulee maahan ihan edessäni. Koko pitkän päivän olen kävellyt sen nähdäkseni. Luostariveljet ovat tästä puhuneet. Yhden veljen sanaa en olisi uskonut, mutta kun kuulin saman todistuksen useammalta, päätin lähteä etsimään. Pilvi tulee alas kuin suuri lintu. Luonto mykistyy, pikkulinnut kerääntyvät peloissaan parveksi. Päivä on kuuma, silmiäni kirveltää. Aurinko saa pilven sadepisarat loistamaan niin, ettei siihen voi suoraan katsoa. Polvistun nöyrästi. Pilvi tulee minua kohti. Kohta olen sen sisällä, kaikki ihokarvani nousevat pystyyn. Kun kurkistan ympärilleni käsivarsieni suojasta, näen pieniä salamoita kaikkialla. Jokainen niistä voisi tappaa minut. En hallitse enää liikkeitäni, jäseneni nytkähtelevät holtittomasti, suustani purkautuu puhetta kaikilla kielillä. En tiedä, kuinka pitkä aika on kulunut. Kun herään, pilvi on mennyt menojaan ja päivä paistaa taas kirkkaasti. Linnut laulavat, ruoho taipuilee rauhallisesti tuulessa. Minun ei tekisi vielä mieleni palata, haluaisin kävellä tässä maisemassa, joka näyttää nyt aivan erilaiselta kuin äsken. Kuitenkin paikka on sama, sillä tuolla makaa puinen sauvani, joka siihen jäi pilven tullessa. Mutta minun on huolehdittava lähimmäisistäni, niistä hampuuseista ja huorintekijöistä, jotka harhailevat luostarin ulkopuolella. Jostakin täytyy löytyä tie alas laaksoon. Kapuan harjanteen päälle nähdäkseni paremmin. Maisema on autio, rosoreunaiset vuoret jatkuvat silmänkantamattomiin. Vuorenrinteestä lähtee kivivyöry, alhaalla olevasta luolasta säntää karkuun kettu. Päätän sytyttää nuotion ja lähettää savumerkkejä. Kerään kokoon heinää ja risuja. Tulukset ovat vielä tallella taskussani. Kun nuotio on syttynyt, riisun paitani. Alan antaa merkkejä. Tiheät savukiehkurat nousevat taivaalle.