Muistuu tässä mieleeni tapaus armeija-ajoilta. Olin tulossa lomalle lumisten metsien poikki puuskuttavalla, sysimustan veturin vetämällä junalla. Matka kesti melkein läpi yön, sillä joukkoyksikköni sijaitsi kaukana idässä. Tämä oli ensimmäinen lomani, joten en saanut nukutuksi, vaan ihailin ikkunasta talvisia maisemia ja uskomattoman kirkasta tähtitaivasta. Radanvarren metsä oli sankka ja synkeä, se näytti uniselta pedolta, joka katseli ihmetellen ohikiitävän junan kirkkaita valoja. Vaunussa minua vastapäätä istui humalainen mies. Hän ei nukkunut vaan tuijotteli minua riidanhaluisen näköisesti. Välillä hän otti kuvitellun kiväärin käteensä, tähtäili sillä minua ja naurahteli ilkeästi. Äkkiä hän kopautti minua polveen ja rupesi kertomaan äidistään, vaikken ollut mitään kysynyt. Äiti oli juuri täyttänyt yhdeksänkymmentä. Esitin onnitteluni ja kysyin, oliko suku kenties järjestänyt suuretkin juhlat tämän merkittävän päivän johdosta. Hän raivostui ja huusi minulle sylki suupielistä roiskuen, että mikä saatanan virnukalle minä olin hänen suvustaan mitään kyselemään. Sitten hän sanoi, että paikalla olivat olleet hänen lisäkseen ainoastaan veli perheineen. Mitään lahjoja ei todellakaan jaettu, ojennettiin vain puska muovikukkia ja laulettiin virsi. Juuri niin syntymäpäivät täytyy viettää, totesi hän lopuksi ja hakkasi ikkunaa pelottavan suurella nyrkillään. Minua vihaisesti mulkoillen hän sanoi menevänsä vessaan ja käski minua pysymään paikoillani, sillä hänellä ”oli vielä asiaa”. Minua ei hänen seuransa kiinnostanut. Nousin ylös, lähdin kävelemään käytävää pitkin ja toivoin, että ravintolavaunu olisi auki.