Hänen vaatimuksestaan astuimme kukin askeleen eteenpäin. Edessä oleva seinä hulmahti täyteen punaista väriä. Minun mielessäni rupesi lippu liehumaan, elettiin varmaan jotain juhlapäivän aikaa, räntääkin satoi. Minun setäni ei sietänyt ihmisiä lähellään. Hänen poikansa oli matruusi, joka oli löytänyt kadotetun mantereen ja kadonnut itsekin. Setä jotenkin vihasi poikaansa, vaikka samalla oli hänestä ylpeä, näin kerrottiin. Minä en sedässä nähnyt muuta kuin ison karvareuhkan ja kalossit. Olin kerran uimarannalla hänen kanssaan, olin silloin niin nuori, kaikki tuoksui raikkaalta ja vaaralliselta. Oli harmiton kesäpäivä, jolloin kaikki ovat hyvällä tuulella, huolista ei ole tietoakaan ja ihmiset ovat pienimmillekin ystävällisiä. Setä sai päähänsä lähteä ravintolaan, seurasin häntä varovaisin askelin. Ravintola oli ylhäällä jyrkkien portaiden päässä ja sieltä kuului mekastusta. Jäimme istumaan syrjäiseen pöytään ja kun ketään ei kuulunut meille tarjoilemaan, lähdimme lopulta pois. Setä olisi halunnut kävellä maapallon reunalle asti ja hypätä alas. Silloin olisin voinut tehdä saman, mutta nyt minulla oli muuta tekemistä, halusin hautautua sammaleisiin ja kadota tärkeiden ihmisten silmistä ikiajoiksi. Kaipasin johonkin lohduttomaan ikävään, jossa ei tarvitsisi milloinkaan teeskennellä mitään. Siellä voisi kyllä heilahdella verkkaisesti tuulessa sinisiä viirejä, mutta vain niinä iltoina, jolloin linnut palasivat ulapalta ja eläimet sytyttivät suuria kokkoja rannalle.