Ei hän ollut moista kuullutkaan, ravisteli vain päätään ja jatkoi syömistä. Taas minulla oli aihetta hänen torumiseensa; hän oli selvästikin käynyt lintujen ruokintapaikalla ja anastanut sieltä itselleen siemeniä. Eihän tuollaisella ravinnolla edes elä, paheksuin, ja mitäs pienet linnut nyt syövät? Hän sanoi, että hän oli keskustellut asiasta lintujen kanssa ja ne olivat sanoneet, ettei suurta hätää enää ollut. Kevät oli saapunut, jos en ollut sattunut huomaamaan, ja metsässä oli jo syötävää. Minulla ei ollut tähän sanomista, sillä tiesin hänen ainutlaatuisesta kyvystään puhua eläinten kanssa. Kerran hän oli yhdessä koirani kanssa rauhallisesti keskustellen selvittänyt tämän mielipahan aiheuttajan. Itse olin tuloksetta yrittänyt piristää koiraani, olin käyttänyt sitä hierojalla ja tehnyt pitkiä metsälenkkejä, mutta se vain pysyi apeana. Se juosta jolkutteli metsän saleissa ontosti haukahdellen, mitään riemua tuntematta. Silloin oli kesä, oli hyvin kuumia päiviä; muistan miten istuin sammalikkoon ja se oli aivan lämmin. Panin siihen pitkäkseni ja jossain vaiheessa nukahdin. Unessa näin sateen. Se lähestyi taivaanrannasta kohisten kuin koski, se oli kuin ilmassa roikkuva pystysuora seinä. Se kimalsi ja välähteli; siinä syntyi pieniä salamoita. Heräsin vilun tunteeseen. Oli alkanut oikeasti sataa, koirani istui surkean näköisenä puun alla ja riiputti päätään. Minä olin jo märkä, joten sade ei enää haitannut. Kutsuin koiraani ja lähdimme kotiin päin. Seuraavana päivänä ystäväni keskustelisi koirani kanssa.