Mieleeni tulvehtii muistoja isoäitini ikuisista kertomuksista, joita hän meille lapsenlapsille tarinoi, kun me hänen jaloissaan hyörimme ja koetimme saada tolkkua omasta sisäisestä kuviomaailmastamme. Muuan jännittävä kertomus on erityisesti painunut mieleeni. Mummi oli matkoilla etelän mailla, jossa Aurinko kierii ees taas taivaankantta kuin liekehtivä jumalten vati. Illan tullen hän lähti hotellille käytyään ensin merenrannassa ihailemassa vihreää välähdystä. Vihreän välähdyksen saa aikaan Maan varjon hidas siirtyminen meren ylle, jossa se pehmeästi liukuu pitkin kimaltavia aaltoja. Koska takseja ei ollut näkyvillä, hän päätti kävellä. Hän oikaisi poikki vanhankaupungin, jonka kujien varrella rosvopäälliköt ennen muinoin riitelivät ryöstösaaliin jakamisesta. Mummia pelotti, sillä kiviseinien rakosista purskahteli kolkkoa naurua ja neitsyitten hysteerisiä kiljahduksia. Mummi eksyi. Yhä uusia kapenevia kujia aukeni viuhkamaisesti hänen hämmentyneenä räpyttelevien silmiensä eteen, eikä hän voinut kuin neuvottomana väännellä ryppyisiä käsiään. Sitten hän huomasi, että varjoisalta kujalta häntä lähti seuraamaan tumma mies. Miehen silmät välähtelivät pimeässä ja hänen suustaan kuului kissamaista parkua. Hän oli jo saavuttamaisillaan mummin, kun kaupunginmuuriin äkkiä aukeni pieni portti, josta mummi livahti sisään. Hän oli tullut avaralle pihamaalle, jonka toisessa päässä oli jyhkeä rakennus. Ovesta astui mies, joka käveli verkkaisin askelin mummin luo. Mummi pyysi miestä soittamaan taksin. Mies ei sanonut mitään, vilkaisi vain muurin halkeamassa olevaa puhelinta, joka alkoi vaativasti piristä. Hän nosti luurin, kuunteli hetken ja mutisi sitten jotakin vastaukseksi, mummia samalla arvioivasti katsellen.