Koulussa meille oppilaille oli annettu tehtäväksi opetella tärkeimmät vesireitit ulkoa. Meidän piti kyetä näyttämään luokan edessä olevalta kartalta niiden kulku, kertomaan olosuhteista latvavesistöissä, tunnelmista virtojen varrella, ihmisistä, maisemista ja jopa lintujen lentoreiteistä jokien tyynen pinnan yllä, illan tullessa. Minä en koskaan oppinut vesireittejä ja niinpä kaikki oppitunnit, joilla asiaa käsiteltiin, olivat yhtä painajaista minulle. Pelkäsin kuollakseni, että joutuisin luokan eteen, seisomaan valtavan kartan edessä vapisevana, mitään ymmärtämättä, kykenemättömänä näyttämään yhtään vesistöä. Oli lisäksi sangen tunnettua, että usein vesistö katosi maisemasta, jälkiä jättämättä, mustaan avaruuteen. Ei ollut olemassa mitään konstia, jolla avaruuden olisi voinut osoittaa tavalliselta maakartalta. Opettaja tiesi tämän ja huomasin, että hän salaa nautti pelostamme. Helpotukseni olikin suuri, kun vesistöreittien käsittely loppui ja siirryimme uuteen aiheeseen. Opettaja oli tämän kunniaksi hankkinut itselleen uuden puvun. Aamu oli aurinkoinen ja täynnä kevään riemua. Päätin aloittaa uuden elämän ja ruveta seuraamaan opetusta tunnollisesti ja tarkkaavaisesti. Pian kuitenkin kauhukseni paljastui, että seuraavaksi oli opeteltava saaret. Jokaisen tuli kyetä näyttämään kartalta, sanoi opettaja vahingoniloisesti myhäillen, suurimmat sisäsaaret. Me oppilaat katsoimme toisiamme vainottujen kaniinien silmin. Kaikki saarethan katosivat avaruuteen, se tiedettiin jo.