Pohjoisen aroilta on käynyt kolea tuuli jo päiviä. Se on puhaltanut pois harmaat, matalalla ryömivät pilvet ja nyt näkyvissä ovat kirkkaan yötaivaan tähdenlennot. Niitä on runsaasti, maapallo kulkee juuri nyt muinaisen komeetan jättämän pölypilven läpi. Pöly kimaltaa auringon säteissä kuin morsiushuntu. Itse komeetasta ei ole havaintoja, mutta vanha kansa tietää, että jos se kerran palaa, maailmanloppu on käsillä. Silloin soitetaan etäisimmän vuorensolan kylässä kirkonkelloja; soittaja on urkurin rampa poika, joka uskaltaa tarttua jumalaiseen kellonnyöriin ensimmäistä ja kenties viimeistä kertaa elämässään.

Pohjoistuulen mukana on rannikolle ajautunut outoja lintuja, joita ei täällä tavallisesti näe. Ne eivät päiväsaikaan juurikaan lentele kuin lyhyitä matkoja puusta puuhun, sillä muuten ne joutuisivat varislaumojen ahdistelemiksi. Joku oli saanut tällaisen linnun kiinni. Hän esitteli sitä torilla maksua vastaan, häkin päällä oli kangas peittona. Kävin katsomassa lintua minäkin, maksettuani rovon. Lintu oli villakoiran näköinen ja herätti suurta myötätuntoa, kun sen suuret silmät tikkumaisten ulokkeiden päästä surullisesti mulkoilivat maailmaa. Sen kynnet olivat uponneet syvälle hiiren kylkeen.