”No eiku hihat heilumaan”, hihkaisin tekoreippaasti, mutta eivät minun hihani heiluneet, tai heiluivathan ne, kun huidoin voimattomasti käsilläni, mutta en minä mihinkään työhön ryhtynyt. En minä edes mitään osaa, en saa edes koukkua seinään, kun en osaa käyttää porakonetta, vasaralla ja naulalla ei niitä tauluja saa pysymään, ne esittävät valtavia posliinivaaseja mukilomassa toisiaan tummassa, kylmässä hiljaisuudessa. Kaikkein pahinta olisi,  että joku katsoisi arvostelevasti, pirunsilmin, ivallinen hymy huulilla, raateluhampaat irvessä, kun minä sitä huutavaa, pörräävää porakonetta käyttäisin. Minä haluaisin vain olla sille koneelle hyvä, viedä sen pihalle puutarhakeinuun ja keittää vaffat kaffit ja vaikka leipoa pyöräistä mansikkakaakun ja sitten syötäisiin sitä ja itkettäisiin ja naurettaisiin. Illalla otettaisiin ryyppyjä ja sammuttaisiin ruohikolle ja nukuttaisiin siinä koko yö vaikka olisi kylmä. Minä repeän kohta, silmämunat lähtevät lentoon ja naakkuvat pitkin ilmojen teitä, minä vedän housut alas ja heilutan vehkeitäni, häpäisen itseni ja käyn vielä naapurien nähden kuselle - että irvistelkää siinä sitten! Vaimo istuu makuuhuoneessa, on vetänyt verhot eteen, kyhjöttää sängyllä, tuijottaa tyhjään, kyyneleet vyöryvät pitkin hänen poskiaan kuin mutainen joki. Ne kyyneleet ovat mustia noitia, haastavat minut käräjille ja vaativat polttamistani maailman turhimpana, tylsimpänä olentona koskaan. Minä palan mieluusti, ei siinä mitään, palan mieluusti ja huudan hurraata kaikille teille vitun kauniille ihmisille, jotka tiedätte osaatte kaikki. Minä pääsen pois täältä, lähden liekkien matkaan ja katoan vuorille kipinöivän tuulen mukana. Kaukana kimeltää meri, sen yllä viimeiset kipunat sammuvat ja silloin minä katoan ikuisesti enkä palaa.