Tänään torilla kahvia juodessani mieleeni juolahti, että minullahan on kotona hevonen. Hyvänen aika, kuinka vähän olen uhrannut sille ajatuksiani! Kun tarkemmin asiaa muistelin, olin öisin vuoteella kääntelehtiessäni toden totta kuullut sen liikkuvan huoneessa kaviot rahisten, vaimeasti hirnahdellen. Päivisin, töissä ollessani, se varmaan seisoo hievahtamatta paikallaan keskellä olohuonetta, huiskaisee välillä tuuheaa häntäänsä ja kastaa turpansa kukkapurkkiin. Auringon kiertoa seuraten se siirtyy päivän aikana laiskasti keinahdellen huoneesta toiseen ja päätyy illan tullen lopulta työhuoneeseeni, jonka ikkunan edessä se voi katsella laskevan auringon leimua. Jos palaan kotiin kävellen erästä tiettyä reittiä, joka myötäilee vanhaa junarataa, näen suoraan työhuoneeseeni ja saattaa olla, että olen joskus tullut kiinnittäneeksi huomiota ikkunaa vasten erottuvaan tummaan hahmoon.
Olen alkanut huolestua hevoseni ravinnonsaannista, sillä en ole huomannut sen syövän kerrassaan mitään. Joskus maljakosta on hävinnyt joku koristeheinä ja vesi on poissa, mutta tällainen ravinto nyt tuskin riittää täysikasvuiselle hevoselle. Minun on vastedes huolehdittava siitä, että aamulla töihin lähtiessäni jätän kauroja ja vettä kaukaloon, jonka aion vanhasta keinutuolistani veistää. Olen myös alkanut suunnitella hevoselleni sopivaa laidunpaikkaa kesäksi. Se ei ole helppoa, sillä asun lähellä valtateiden risteystä eikä suojaisia metsäsaarekkeita ole lähistöllä, niityistä nyt puhumattakaan. Minun on kevään tullen noustava ratsaille ja lähdettävä tutkimaan seutua.