Olen viimeinkin saanut työn, johon olen tyytyväinen. Jo oli aikakin, sillä suurin osa elämästäni on kulunut toinen toistaan turhauttavammissa tehtävissä. En suinkaan ole mikään ailahteleva luonne, joka vaihtaa työtä heti, kun se alkaa tuntua ikävältä, vaan olen ehkä liiankin tasainen ja sopeutuvainen. Niin tasainen, että annan useimmille itsestäni tylsän vaikutelman eikä minulla sen vuoksi olekaan ystäviä. Mutta työssä olen vähään tyytyvä, ahkera puurtaja, joka aina pyrkii tekemään kaiken mahdollisimman hyvin. En vain ole löytänyt itselleni parhaiten soveltuvaa työtä. Olen toki yrittänyt monenlaista, pakannut autonosia, kaivanut ojia, ollut ovimiehenä, suntiona, lehdenjakajana, tehnyt vesianalyysejä. Ja niin edelleen.

Eräässä vakavaraisessa muovifirmassa työskentelin tuotekehitystehtävissä tuttiosastolla. Muuan koehenkilönä ollut vauva sai lieviä myrkytysoireita tutin sisältämästä lisäaineesta. Hänelle kasvoi ylimääräinen korva. Syy ei ollut minun, mutta projektipäällikkönä tietysti jouduin kantamaan vastuun ja kun työpaikkoja alettiin vähentää tuttituotannon ulkomaille siirron takia, minä sain lähteä heti ensimmäisten joukossa. Kyseisestä vauvasta muuten tiedän sen verran, seurattuani hänen vaiheitaan, että hän valmistui hiljattain musiikkiakatemiasta korkein arvosanoin.

Viimeisin työni ennen ihannepaikan löytymistä oli eräässä virtausmittareita ja pumpunosia myyvässä liikkeessä. Muut työntekijät olivat minua selvästi nuorempia ja innokkaampia – ja osaavampia. Omistaja oli heihin tyytyväinen, sillä he saivat iloisuudellaan ja välittömyydellään hyviä kauppoja aikaiseksi. Minä taas en ponnisteluistani huolimatta onnistunut kovin hyvin ja siksi pomo mulkoilikin minua kiukkuisesti. Useimmiten pelotin asiakkaat tiehensä väkinäisin ilmeineni. Minulla oli tapana hiippailla asiakkaan taakse ja töksäyttää jokin ulkoa opettelemani myyntilause kuten: "miten-voin-auttaa–sitä-vartenhan-täällä-ollaan”, juuri, kun he olivat syventyneet tutkimaan myynnissä olevaa tuotetta. He hätkähtivät vaivautuneisuuttani ja teennäisyyttäni niin, että panivat tuotteen takaisin hyllyyn tai jopa tipauttivat sen lattialle ja lähtivät silmät kauhusta laajentuneina, takaperin kävellen ulos.
Tämä myymälän omistaja oikeastaan oli se, joka järjesti minulle uusimman työni ja siitä olen hänelle tietenkin kiitollinen. Työni on seuraava: joka aamu saavun polkupyörälläni erääseen kaupunkimme puistoon. Minulla on lapio ja alan kaivaa määrämittaista kuoppaa sovittuun paikkaan. Kaivaminen on toisinaan raskasta, mutta tavallisesti kuoppa on valmis iltapäivällä. Sen on oltava tarkasti mitoissaan eikä sortumia saa esiintyä. Sitten pomo ilmaantuu paikalle kuin tyhjästä. Hän parkkeeraa aina samaan kohtaan puiston laidassa, istuu pitkään autossaan ja kömpii sitten verkkaisesti ulos. Hän astelee kuopan reunalle, jossa seison, katselee kätteni jälkiä tovin vaiti, tarttuu viimein lapioon ja luo kuopan umpeen. Seuraavana päivänä sama toistuu. Ja seuraavana. Ja sitä seuraavana. Työ voi jonkun mielestä kuulostaa mielikuvituksettomalta, mutta minut on täyttänyt ihmeellinen rauha.
Kerran polkupyöräni rengas oli puhjennut ja kävelin kaupungin halki työmaalle. Silloin näin iltapäivälehdessä vilaukselta kummallisen otsikon: ”Tuntematon ampui miehen monttuun”.