Arska dyykkasi meidän mökillä laiturilta järveen ja upposi mutaan. Kukaan ei muistanut varoittaa häntä, järvi on vain metrin pari syvä. Ei sen mataluudesta yleensä puhuttu, vaikka se jokaiseen koski. Juhlissa päät painuivat riipuksiin, kun asia muistui mieleen, kuin raskas sovittamaton rikos. En tiedä, mitä olentoja pohjassa myllersi, mutta syksyöinä pinnan alta kohosi mutahirviöitä, jotka karjuivat kuin saavillinen uskoon tulleita ankeriaita. Niitä pelättiin koko valtakunnassa, vaikka ne olivat huonoja laajalle levittäytymään. Ne lähtivät kyllä vauhdilla järvestä liikkeelle, mutta ellei satanut, ne kuivuivat pian ja jähmettyivät liikkumattomiksi niitylle, vain parinkymmenen metrin päähän järvestä. Jatkuvien sateiden aikaan niitä karkasi muihin järviin, joissa ne kylvivät samanlaista kauhua kuin meillä. Niille oli uhrattu lapsia siinä toivossa, että ne leppyisivät. Siitä oli olemassa joku poikkeuslaki, joka yksimielisesti hyväksyttiin. Valtiopäivämiehet olivat hyvin vakavia, mustiin pukeutuneita, eduskunnassa pidettiin minuutin hiljainen hetki viimeksi uhratulle viisivuotiaalle tytölle. Hirviö oli hotkinut hänet melkein kokonaan, pala reisiluuta ja särkynyt kallo löydettiin rannasta, kun joku uskalikko sinne meni tutkimaan. Arska nostettiin ylös hiiopilla mudasta, hän oli tajuton. Hänen keuhkonsa olivat niin täynnä mutaa, että ne piti vaihtaa. Hän sai afrikkalaisen norsun keuhkot. Nyt hän on toipumassa ja antaa juoksunäytöksiä kaupungintalon katolla maksua vastaan. Hän pystyy hyppäämään valtavia loikkia, olemaan hengittämättä pitkiä aikoja, vaikkei vettä ole lähimain ja laulamaan voimakkaammalla ja kauniimmalla äänellä kuin oopperalaulaja.