Astuin ovesta ulos. Ulkona tihutti vettä; selkäpiissä kulki vilunväreitä, jotka eivät johtuneet vain kylmästä, vaan myös siitä kalseasta kohtelusta, jota olin myyjältä osakseni saanut. No, yhtä kaikki, ajattelin, kartta jäi ostamatta. Röyhkeästi en voinut käyttäytyä, olin oudossa kaupungissa enkä suinkaan tiennyt, löytyisikö toista karttoja myyvää liikettä. Minä en tarvinnut pelkkiä mantereitten ääriviivoja ja merien tuulenvireiden suuntia, minä tarvitsin paljon enemmän; ahavoituneiden kasvojen jyrkkiä piirteitä, hymyjä ja tarkkoja piirroksia entisaikojen pikkupojista lumisotasilla. Kadulla oli paljon väkeä, vaikka oli myöhä. Nyt ei ollut mikään karnevaaliaika, mutta magneetin tavoin tietty suunta tuntui vetävän ihmisiä puoleensa. Sinnepäin lähdin minäkin. Aika pian minua alkoi kyllästyttää, sillä eteenpäin pääseminen oli vaikeaa jähmeässä ihmisvirrassa. Kaikin voimin tuuppimalla pääsin hyppäämään sivuun ja sain perääni vihaisia solvauksia. Päätin kiertää parin korttelin kautta majapaikkaani, vaikken suinkaan ollut varma, että sinne noin vain löytäisin. Olin joutunut sivukujalle, jonka varrella oli kirkkoja. Muistin, että jossakin lähellä oli kirkko, jota kutsuttiin pirunkirkoksi. Lempinimensä se oli saanut oudosta tornistaan, jossa sojotti suuri musta sarvi. Kun tuuli puhalsi sen läpi, kuului pelottavaa mylvintää.