Olin kirjoittanut koulussa aineen, jossa kerroin mummistani, vaikken hänen elämästään paljoa tiennytkään. Opettaja oli pannut meidät jokaisen kirjoittamaan mummistamme. Äitini oli vastustelustani huolimatta tuonut aineen mummolaan mukaan ja luki sitä kahvipöydässä ääneen kaikille. Kirjoitin aineessa mummon kipeästä kädestä, vaikkei se kuulemma ollut kipeä pitkiin aikoihin ollut. Lisäsin kipeän käden, koska melkein kaikkien luokkakavereiden mummin käsi tai jalka oli kipeä. Se, mitä mummin elämästä oikeasti tiesin, oli, että hän oli ennen syntymääni ollut povari läheisellä harjulla. Harjun pienet asukkaat arvostivat häntä kovin. He olivat pensaissa piileskeleviä, nuken kokoisia olentoja, joilla oli terävä nokka ja kimeät kutsuäänet. Kun aine oli luettu, kahvit juotu ja pullat syöty, siirryimme kaikki ulos valokuvan ottoa varten. Valokuvaaja oli mies, joka oli kuollut jo kauan sitten. Sitä ei voinut tietää muusta kuin hänen silmistään, joiden katse oli kuin syöveri. Jos niihin katsoi, ei tahtonut saada katsettaan irti ja teki mieli huutaa pelosta. Jotkut pyörtyivät. Väitettiin erään hänen kanssaan keskustelleen papin ratkenneen juomaan.
Ruokahalu oli vainajalla säilynyt hyvin, hän oli jopa lihonut. Vaimo ei enää halunnut asua hänen kanssaan samassa talossa. Niinpä mies asui yksinään pihan perällä saunakamarissa. Kun vaimo kävi uuden miehensä kanssa saunassa, vainaja tuli ulos ja istuskeli vaiti pihakeinussa. Vaimo se oli, joka oli patistellut hänet opettelemaan valokuvausta.