Tummasti hänen katseensa väreili. Minua silloin jo itketti ja käänsin katseeni pois. Ihmiset odottivat lautalle pääsyä. Meri oli harmaa ja semanttinen. Joku tipahti rampilta, kun lautalle ryntääminen alkoi. Hän putosi mereen, muttei ollut moksiskaan, polski vain ja nauroi iloisesti. Hänelle vilkutettiin. Ryntäily rauhoittui vähän, kun satamavartija karjaisi kerran tuimasti. Käännyin kannoillani ja lähdin hyvästi sanomatta. Kävelin puiston halki. Ravintolan terassi oli täynnä, vilkas puheensorina kohosi korkeuksiin. Olisi tehnyt mieli jäädä, vetää pää täyteen, mutta minkä minä velvollisuuksilleni olisin voinut? Minun oli ruokittava nälkäiset linnunpojat, jotka olivat pudonneet pesästään ikkunoita pestessä. Poissa ollessani lintuja pidettiin kenkälaatikossa. Siellä ne olivat aivan hiljaa ja jos joku avasi laatikon, ne painuivat toisiaan vasten eivätkä uskaltaneet katsettaan nostaa. Juoksin portaat ylös ja avasin toimiston raskaan oven. Kirjoittimien rätinä turrutti mielen, vastasin nyökkäillen sihteerien tervehdyksiin ja vetäydyin huoneeseeni. Pöydällä oli pino papereita, joita minulla ei nyt ollut pienintäkään halua tutkia. Menin kenkälaatikolle. Kun vihelsin, linnut tunnistivat minut ja alkoivat kaula ojossa kiljua ruokaa. Olin hommannut kovakuoriaisia, joita syötin niille pinseteillä. Hyvin maistuivat. Tästä ruokintavinkistä kuulin kerran tätini mieheltä. Hän oli kaatanut pihaltaan koivun huomaamatta pesää sen latvassa. Hänkin joutui ruokkimaan poikasia. Minä en sinä kesänä päässyt käymään hänen luonaan lainkaan, vaan jouduin viettämään joka päivä monta tuntia kaupungin poliklinikan kaksostutkimuksissa. Äidilleni oli tullut nimetön kirje, jossa minulla väitettiin olevan syntymätön kaksonen kaukaisessa maassa.