Ihmiset kertovat toisilleen vieläkin auringonpimennyskokemuksestaan, vaikka siitä on jo aikaa. Ja onhan auringonpimennys totta kai iso asia suurkaupungissa, jossa tällaisia maalaisilmiöitä harvoin näkee. Pimennys alkoi kesällä aamuyöstä, sen muistan. Olin tuolloin palaamassa polkupyörällä yövuorosta voimalaitoksesta; olin väsynyt ja ärtyisä enkä aikonut jäädä pimennystä seuraamaan. Kaupungin suurimmalle sillalle, jonka poikki reittini vei, oli kokoontunut paljon unisia ihmisiä pyjamoissaan, hammasharjat kädessä. Soitin meluisasti pyöränkelloa, mutta ponnisteluistani huolimatta en päässyt eteenpäin vaan juutuin sillalle keskelle tungosta. Pimennys alkoi ensimmäisenä laitakaupungista. Siellä ryöstöt ja mukiloinnit käynnistyivät heti; kuulimme sillalle asti hätääntyneitä kirkaisuja ja poliisiautojen sireeninulvontaa. Sitten pimennys otti äkkipäätä suunnan sillalle, jota se lähestyi kohisten kuin sade. Alkoi hämärtää. Siitä huolimatta Aurinko ei kadonnut minnekään, olipa vain merkillisesti turvonnut ja vihreä väriltään. Lisäksi se pompahteli kaamean näköisesti horisontissa kuin rantapallo. Pimeyden varjo kulki sillan päältä. Ihmiset kohahtivat. Monen mieleen tulivat varmaan lapsuuden kauhutarinat viittaan pukeutuneesta vampyyristä tai Kuoleman herrasta, joka liitää ihmisraukkojen ylitse ja ilkkuu heitä. Mustimpana hetkenä kuului läpitunkeva kirkaisu. Pimeässä on hyvin vaikea erottaa, mistä suunnasta jokin ääni tulee, mutta minun mielestäni kirkaisu kuului taivaalta. Ihmiset tarrautuivat toisiinsa ja painuivat yhteen. Pian pimeys kuitenkin väistyi. Ihmiset alkoivat liikehtiä ja pälyilivät toisiaan vaivautuneesti. Auringon heilahtelu vaimeni, se pieneni silmissä ja alkoi taas tuikkia vakaasti. Sitten ihmiset alkoivat huudahdellen viittoilla taivaalle. Käänsin katseeni minäkin. Taivaankannella oli pyörteinen kiehkura, kuin jonkin valtavan suuren linnun sulka.