Tunkeuduin väkijoukkoon. Ihmiset puhuivat keskenään, päivittelivät, huudahtelivat, jotkut tekivät korkeita loikkia ilmaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä oli kyse. Olin vasta herännyt omituisista unista, ponkaissut sängystä ylös ja lähtenyt kadulle aamiaisen hankintaan. Olin valvonut myöhään, tuijottanut mietiskelyasennossa hievahtamatta erästä tähteä tuntikausia. Tähden valo kirkastui kirkastumistaan silmissäni, kunnes en enää pystynyt sitä katsomaan, vaan minun oli lopetettava. Ehkäpä harjoitukseni sai aikaan sen unen, jonka yöllä näin. Unessa tätini tuli vierailulle luokseni. Hän istui minua vastapäätä ja piti kädessään jotakin kääröä, jonka sisältöä hän ei selvästikään halunnut paljastaa. Hän puhui kummallisista asioista, kuten esimerkiksi puiden tuonpuoleisesta elämästä. Muistan vastanneeni hänelle, omasta mielestäni vitsikkäästi, että sittenhän meidät on herätettävä, ennen kuin puiden tietoisuus ylittää omamme. Hän ei sanonut mitään, nyökkäili vakavana, kurkotti äkkiä puoleeni ja kosketti poskeani linnunpehmeällä kädellään. Hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi ja silmät suurenivat mustiksi lautasiksi, kun hän kertoi, että puiden tuonelassa perhosten siivenlyöntien pauhu ylittää suurimpienkin vesiputousten kohinan. Puiden tuonelassa jokaisen puun lehdillä on kasvot, joiden piirteet on määrätty salaisessa kirjassa. Kirjan kannet ovat kaarnaa ja lehdet ovat mustassa tuhkassa kieritellyt. Aamulla kun heräsin, huomasin piteleväni kädessäni puun lehteä. Tarkistin, näkyikö lehdessä kasvonpiirteitä, muttei siitä mitään selvää saanut. Sellainen tunne kuitenkin tuli, että joku minua lehdestä raukein silmin katsoi. Se tuntui pelottavalta, siksi oli noustava ylös ja lähdettävä. Kun olin viimein päässyt väkijoukon ohi ja kavunnut ylös kukkulalle, saatoin selvästi nähdä, miten kauniisti värisevä kuvajainen ihmisten liikehdinnästä syntyi.