Jakarandat ovat kukassa. Oikeastaan paras aika on jo mennyt, mutta sinivioletteja kukkia näkee puissa yhä runsaasti. Ne muistuttavat minua vuosikymmenten takaisesta kohtaamisestani Oliveiran kanssa. Hän kauppasi asuntoja ja tuli tyrkyttämään minulle esittelyä johonkin lomakylään. Hän oli pienikokoinen, noin viisikymppinen nainen, auringon lähes mustaksi korventama. Minua ei esittely kiinnostanut, mutta melkein jokaisena päivänä kaupunkia kohti kävellessäni hän kiirehti kadunkulmasta luokseni ja jatkoi kauppaamista. Hän antoi minun vetää hatustaan arvan vastattuani joihinkin jonninjoutaviin kysymyksiin - mistäolet-oletkokäynyttäälläaiemmin-minkäikäinenolet-oletkomiesvainainen-paljonkotienaat-jne - joita oli kirjoittavinaan ylös. Arvalla voitti tietenkin ilmaisen esittelyn lomakylään. Muut lomakauppiaat olivat nuoria ja minun oikeastaan kävi Oliveiraa vähän sääliksi, kun hän yritti sinnikkäästi pysyä markkinointisykkeessä mukana. Tuttavuutemme vähitellen syvetessä, siinä hänen kysymyssarjoihinsa vastaillessani, hän kertoi minulle elämästään. Hänen miehensä, Iliz, oli ollut kalastaja, joka hukkui merellä. Lapsia heillä ei ollut. Ilizillä oli hyvin suuret, mustat silmät, kuin hänen pyytämillään syvyyksien mustahuotrakaloilla. Oliveira näytti minulle hänen valokuvaansa. Synkännäköinen,  parrakas mies poseerasi rannassa olevassa veneessä verkkopuikko kädessään. Juovuksissa ollessaan hän oli aina hyvin vihainen, mutta väkivaltainen hän ei ollut. Parin ponchan jälkeen häntä vain alkoi suututtaa kaikki maailman epäoikeudenmukaisuus. Samaan syssyyn hän haukkui presidentin, hallituksen, kauppahallin omistajan ja entisen pomonsa. Oliveira-parka joutui kuuntelemaan näitä saarnoja koko illan, kunnes Iliz lopulta väsähti ja Oliveira peitteli hänet sänkyyn.

Ennen kalastajaksi ryhtymistään Iliz oli töissä tehtaalla, jossa valmistettiin katolla pyöriviä ilmastointilaitteita ja poistohormeja. Laitteiden koestusreissuilla hän oli seissyt monilla katoilla ja nähnyt niiltä toinen toistaan merkillisempiä auringonlaskuja. Erään kerran auringon pintaan ilmestyivät kasvot, jotka sanoivat hänelle ankaralla äänellä: ”Iliz, Sinä et ole myytävänä!”. Sen jälkeen hän irtisanoutui työstään Oliveiran vastaväitteistä piittaamatta ja alkoi kalastaa. Pian hän erikoistui mustahuotrakalan pyyntiin ja olipa kerran jopa sukeltamalla saanut sellaisen pyydetyksi, mikä tietenkin oli aikamoinen saavutus, sillä se vaati yli sadan metrin syvyyteen sukelluksen. Iliz hukkui, kun suuri tonnikala tempaisi hänet veneestä syvyyksiin. Oliveira oli siitä lähtien tienannut elontonsa hanttihommilla, milloin pyykkiä pesemällä, milloin siivoamalla, ja nyt viimeisimpänä, asuntokauppiaana.

Ilizin jälkeen hänen ainut suuri rakkautensa olivat puut, erityisesti jakarandat, ja sellaiseksi hän halusi muuttua. Jakarandojen lähellä hän rauhoittui ja tunsi puitten vedon. Hän vietti niiden lähellä paljon aikaansa.  Hän väitti jo alkaneensa puutua ja antoi minun koetella jäseniään. Toden totta, hänen käsivartensa ja reitensä tuntuivat kovilta. Suuret rinnatkin olivat muhkuraiset, kun hän niitä vilautti paitansa raosta. Hänen liikkeensä hidastuivat päivä päivältä, aivan kuin hän hetkenä minä hyvänsä jäykistyisi lopullisesti niille sijoilleen. Sitten en nähnyt häntä enää.

Aikaa on kulunut ja nyt olen taas samassa paikassa. Lomaosakekauppiaat ovat täällä edelleen, mutta Oliveiraa he eivät ole nähneet, eivät edes muista ketään sen nimistä. Kävellessäni päivänä muutamana puistossa meren rannassa näin jakarandapuun, jossa oli jotakin tuttua. Sen rungossa, parin metrin korkeudella, saattoi erottaa Oliveiran ryppyiset kasvonpiirteet. Puu oli kukassa! Sinivioletit suipot kukat, kuin helisevät tiu´ut, täyttivät Oliveiran latvan. Hän katseli hymyten merelle. Tuuli keinutti hiljaa tuuheita, mutkaisia oksia.