Tytön sandaalit ovat liian pienet, hänen jalkansa lipsuvat niissä ja työntyvät joka suuntaan kuin etäisen luistinradan turvonnut ruho. Hän on kaatunut monta kertaa ja hänen kasvonsa ovat tummansinisillä ruhjeilla. Hänen hameensa repsottaa, se on repeytynyt monesta kohtaa, muttei hän siitä piittaa, hän sanoo, että se kelpaa ”niin kauan kuin sillä pääsee ravintolaan”. Hän asuu talossa kaupungin eteläisimmän torin laidalla, entisessä teknisessä oppilaitoksessa, joka oli aikoinaan hyvin arvostettu. Siellä vieraili kekkonenkin ja monia venäläisiä poliitikkoja, pääministeriä myöten. Hänen kotinsa olohuoneen seinällä on kuva vierailusta, valtionpäämiehet ovat kumartuneet jonkin härvelin ääreen, jota insinööri esittelee. Takana näkyy oppilaita, jotkut rohkeimmat osoittelevat seuruetta sormellaan ja nauravat. Hän asuu vanhempiensa luona, mutta hänen huoneensa on vanhan hiukkaskiihdyttimen takana, niin ettei hän kovin usein näe vanhempiaan, jotka sitä paitsi ovat melkein aina työmatkalla. Hänen äitinsä jättää hänelle ruokarahaa keittiön tuhkakuppiin, setelit ovat täynnä tupakanreikiä. Ruokaa äiti ei usein tee, joskus hän ostaa valmiin silakkalaatikon ja lämmittää sitä keollisen. Hän kirjoittaa lappuun aina saman viestin: "syö silakoita, sielu virkistyy". Tekninen oppilaitos on nyt muisto vain, siitä on tehty asuintalo, jopa vanha koehalli on jaettu huoneiksi. Joka paikassa haisee pinttynyt oikosulun käry, haju ei millään lähde pois. Samassa kerroksessa kuin hän asuu joku vanha nainen, joka kulkee aina turkki päällään. Hänen ihonsa on keltainen, hän polttaa ketjussa. Hän polttaa nukkuessaankin. Kerran yläkerrassa olivat jotkut juhlat, musiikin jyminää, naimisen ja oksentelun ääniä kuului myöhään yöhön. Nainen ei tupakkayskän heikentämänä jaksanut kavuta yläkerrokseen soittamaan häirikköjen ovikelloa, sen sijaan hän raahautui tytön ovelle ja purki kiukkua karjaisemalla postiluukusta niin lujaa kuin jaksoi: "Voi jumalauta"!